Kirjoja niille, jotka eivät lue

luento

Mitä lukea, jos ei yleensä lue mitään?

Monesti kuulee sanottavan, että menet vain kirjastoon ja valitset jonkin kansien tai nimen perusteella hyvältä vaikuttavan teoksen ja siitä se lähtee.

Kun summamutikassa valittu teos aiheuttaa huonon lukukokemuksen, lukuinnostus todennäköisesti vain hiipuu entisestään. Parasta on saada suositus joltain toiselta. Tämä onkin suosituslista sellaisille, jotka eivät yleensä lue kirjoja, mutta haluaisivat aloittaa.

Lukukokemus voi olla huono eri tavoin. Ehkä teos on liian raskassoutuinen tai vaikeaa tekstiä. Voi tuntua siltä, että juonesta täytyy arvailla puolet. Teos voi olla myös liian helppo ja tuntua lukijan suoranaiselta aliarvioimiselta. Sekään ei houkuta lukemaan lisää. Tässä suosituslistassa on vaihtoehtoja myös niille, jotka eivät ole varmoja, millainen lukija on.

Tunnen ihmisiä, jotka eivät lue kirjoja. Koskaan. Eräs heistä kertoi, että hänestä on häiritsevää, miten hän ei lukiessaan näe mielessään teosten hahmoja, heidän kasvojaan. Ajattelen, että lukeminen on osittain juuri sitä varten, että mielikuvitus kehittyy näkemään teoksen tekstin elävästi. On toki kirjoja, joiden kohdalla tämä käy vaivattomasti ja kirjoja, jotka eivät samalla tavalla saa mielikuvitusta liikkeelle. Jos kuitenkin kärsii tällaisesta ”näkemisen” pulmasta, voi ratkaisuna olla lukea kirjoja, joista on jo nähnyt tv-version tai elokuvan. Silloin sarja tai leffa olisi jo antanut kasvot hahmoille. Miksei voisi tehdä niinkin, että katsoo sarjasta vain osan ja lukee loppuratkaisun kirjasta?

Kirjoihin perustuvia tv-sarjoja ja elokuvia on pilvin pimein, mutta jos haussa on helppoa ja viihdyttävää luettavaa, nämä voisivat olla vaihtoehtoja:

Sinkkuelämää (Sex and the City, julkaistu suomeksi 2000) on yhdysvaltalaisen Candace Bushnellin romaani, jonka pohjalta on tehty suosittu Sinkkuelämää-sarja. Romaani perustuu puolestaan Bushnellin The New York Observeriin 1990-luvulla kirjoittamiin kolumneihin.

Bridget Jones – elämäni sinkkuna (Bridget Jones’s Diary, julkaistu suomeksi 1998) on englantilaisen Helen Fieldingin romaani, jonka pohjalta on tehty samanniminen elokuva. Bridget Jonesin edesottamukset jatkuvat Fieldingin kolmessa muussa teoksessa, joista viimeisin, Bridget Jones – vauvapäiväkirja on julkaistu suomeksi niinkin hiljattain kuin vuonna 2016.

Olen aiemmin kirjoittanut Winston Grahamin Poldark-kirjasarjasta, jota valitettavasti en voinut lämmöllä suositella. Kirjasarjaan perustuva tv-sarja on mielestäni ihana, mutta kirjat paljastuivat pettymyksekseni melko tönköiksi. Kevyttä luettavaa kirjasarja joka tapauksessa on. Lisää tietoa löydät blogipostauksestani täältä ja kirjasarjan kirjat järjestyksessä täältä.

Viime aikaisista tuttavuuksista mieleen tulee Netflix-sarja You, joka perustuu Caroline Kepnesin romaaniin Sinä (You, julkaistu suomeksi 2019). Teos on kauhistuttavuudessaan maaginen. Ahmaistava.

Yllä luettelemani teokset tai teossarjat sopivat myös niille, jotka etsivät mahdollisimman kevyttä luettavaa. Ajattelenkin, että monilla on usein liian kunnianhimoinen suhde lukemiseen, mikä voi vesittää koko lukuharrastuksen. Ajatellaan, että jos ei kykene lukemaan Sinuhea tai muuta vaativaa ja sivistävää, jotain hyödyllistä, niin ei kannata lukea ollenkaan. Jotta lukuharrastuksen saa käyntiin, kannattaa ajatella, että kaikki lukeminen on hyödyllistä. Jos jonkin kriitikoiden kammoksuman hömppäkirjan ansiosta nauttii lukemisesta ja saa lukuharrastuksen edes aluilleen, eikö lukeminen silloinkin ole hyödyllistä.

Oma lukuinnostukseni alkoi toden teolla jostain nuorten rakkausnovellikokoelmasta, jonka nimeä en enää muista. Etsin aiemmassa blogipostauksessani tuota kyseistä kirjaa, koska minusta olisi ihanaa omistaa se. Tuntomerkit löytyvät täältä.

Entä jos lukeminen tuntuu todella hankalalta, mutta ei silti halua lukea kevyttä viihdekirjallisuutta? Tai jos haluaisi saada luetuksi edes yhden teoksen, josta kehtaisi sanoa muillekin?

Ensimmäisenä mieleen tulee Miika Nousiainen. Miika Nousiaisen Vadelmavenepakolainen (2007) ja Juurihoito (2016) ovat kieleltään innostavia ja juoneltaan viihdyttäviä. Kirjailijan omintakeinen tyyli vie mennessään. Nousiainen on arvostettu suomalainen nykykirjailija, jonka teosten lukemisesta kehtaa kyllä mainita jo muillekin.

Miika Nousiaisen teosten ulkomaisena vastinparina voisi mainita Gail Honeymanin Eleanorille kuuluu ihan hyvää (2017). Nousiaisen tavoin teksti on vetävää, mutta tarina vaatii jo lukijaltaan tulkintaa, sävyjen tunnistamista ja täydentämistä. Teosta koskeva aiempi blogipostaukseni löytyy täältä.

Jos nämä teokset tuntuvat helposti lähestyttäviltä ja ennen kaikkea helposti luettavilta ja haluaa lisää haastetta, kokeilisin Riikka Pulkkisen teosta Raja (2006). Pulkkisen kieli on kiehtovaa ja vaatii lukijaltaan enemmän kuin monet tässä luetellut teokset. Voisin kuvitella, että Raja on teos, joka auttaa monet nuortenkirjoihin juuttuneet siirtymään kohti kirjaston aikuisten osastoa. Siksi suosittelen sitä aikuisillekin, jotka haluavat päästä lukuharrastuksessa eteenpäin viihdekirjallisuudesta.

Pulkkisen teoksista aivan ehdoton suosikkini on Totta (2010), mutta se on jo Rajaa monisyisempi. Jos kuitenkin Raja tuntui hyvältä lukukokemukselta, kannattaa tarttua rohkeasti tähänkin teokseen. Aiempi Pulkkisen kieltä koskeva blogipostaukseni löytyy täältä.

Jos mikään teos ei tunnu saavan lukuvaihdetta silmään, on norjalaisen Erlend Loen Supernaiivi (2002) ehkä oikea lääke. Teos on kuin todellinen luottovaate. Käy aina, kun mikään ei käy. Teos on melko lyhyt, teksti on helppolukuista ja kirja koostuu huomattavilta osin päähenkilön mielenmaisemaa kuvaavista listoista. Tästä huolimatta teoksessa on yllättävää syvyyttä ja se on hienosti viritetty ironialla.

Lue myös:

10 kirjasuositusta sodasta

Helppoja kirjoja ruotsiksi

 

 

Englantilaiset kirjailijat ja klassikkokirjat

Tähän blogitekstiin on koottu muistilistaksi englantilaisia kirjailijoita ja heidän tunnetuimmat teoksensa. Nämä klassikkoteokset kannattaa lukea, jos haluaa ottaa haltuun merkittävän osan länsimaisen kirjallisuuden historiaa. Toisaalta jokaisen tietovisailijankin on nämä nimet ja teokset hyvä tuntea.

Jane_Austen_1870_cropped
Piirros Jane Austenista. Wikimedia Commons.

Jane Austen (1775-1917)

Jos tuntuu, että englantilaisten naiskirjailijoiden, etenkin Brontën sisarusten ja Austenin, teokset menevät sekaisin, hyvä muistisääntö on, että aakkosjärjestyksessä ensimmäinen, Jane Austen oli heistä tuotteliain ja siten kuuluisin. Monet Austenin teoksista tunnetaan myös populaarikulttuurista muun muassa elokuvina.

  • Järki ja tunteet (Sense and Sensibility, 1811)
  • Ylpeys ja ennakkoluulo (Pride and Prejudice, 1813)
  • Kasvattitytön tarina (Mansfield Park, 1814)
  • Muita teoksia: Emma, Neito vanhassa linnassa, Viisasteleva sydän

Charlotte Brontë (1816-1855)

Kotiopettajattaren romaani on paitsi Charlotte Brontën esikoisteos myös hänen tunnetuin teoksensa. Kirjailijan ura päättyi Brontën ollessa vain 38-vuotias kirjailijan kuolemaan.

  • Kotiopettajattaren romaani (Jane Eyre, 1847)

Emily Brontë (1818-1848)

Emily Brontë kuoli vielä sisartaan Charlottea nuorempana, vasta 30-vuotiaana. Humiseva harju jäi hänen ainoaksi teoksekseen. Teos oli aikanaan Charlotte Brontën teoksia kiitetympi ja Emily on tullut siskoaan tunnetummaksi ehkä juuri lupaavan kirjailijan varhaisen kuoleman ja yhden ainoan teoksen luoman myytin vuoksi. Brontën sisarusten erottamiseksi muistisääntönä kannattaa siis muistaa tunnetumpi Emily Brontë ja ainoaksi jäänyt Humiseva harju.

  • Humiseva harju (Wuthering Heights, 1847)
The_Brontë_Sisters_by_Patrick_Branwell_Brontë_restored

Charlotte ja Emily Brontën lisäksi Anne Brontë teki uraa kirjailijana. Piirros sisaruksista. Wikimedia Commons.

Daniel Defoe (1660-1731)

Jos pystyt muistamaan englantilaisista klassikkoromaaneista vain yhden, muista Daniel Defoen Robinson Crusoe. Teos oli jo julkaisemisensa aikaan suosittu, ja sen on arvioitu olevan maailman ensimmäinen bestseller-teos. Teos kuvaa brittiläisen imperiumin kolonialistisen unelman: länsimainen mies haaksirikkoutuu eksoottiselle saarelle, mutta toimeliaisuutensa ansiosta hän selviytyy. Hän saa saaren tuottamaan, ja alkukantaisesta saaren asukkaasta tulee koulutuksen kautta paitsi hänen palvelijansa, myös kristitty, toimelias ihminen.

  • Robinson Crusoe (1719)
Charles_Dickens_by_Herbert_Watkins_29_April_1858_(alternate)
Charles Dickens. Wikimedia Commons.

Charles Dickens (1812–1870)

Charles Dickens on englantilaisista klassikkokirjailijoista ehdoton suosikkini. Vaikka Dickensiä monesti luetaan nuorena tai jopa lapsena, on hänen teostensa lukeminen uudelleen aikuisena hyvinkin avartavaa.

  • Oliver Twist (The Adventures of Oliver Twist,1837–38)
  • Kolea Talo (Bleak House, 1852–53)
  • Loistava tulevaisuus (Great Expectations, 1860–61)4

Tähän päättyy luettelo teoksista, jotka länsimaisen kirjallisuuden historiassa yleensä mielletään englantilaisiksi klassikkoromaaneiksi. Laajennan listaa kuitenkin vielä muutamilla sellaisilla nimillä, jotka on hyvä muistaa brittiläisestä kirjamaailmasta. Samalla liikutaan ajallisesti ja tyylillisesti kohti modernia kirjallisuutta.

D.H. Lawrence (1885-1930)

Muistisääntönä kannattaa muistaa, että tämä oli se ”paheellinen” kirjailija, jonka teos aviorikoksen tekevästä Lady Chatterleystä shokeerasi aikanaan kirjallisuuspiirit. Sensuurin vuoksi teos julkaistiin alun perin Italiassa. Lawrencen kotimaassa Englannissa teos vapautui kaiken kansan luettavaksi vasta 1960-luvulla. Nykykirjallisuuden valossa teoksessa on kuitenkin vain vähän seksiin ja seksuaalisuuteen liittyvää kuvausta.

  • Lady Chatterleyn rakastaja (Lady Chatterley’s Lover1928)

Virginia Woolf (1882-1941)

  • Oma huone (A room of one’s own, 1929)

Brittiläiset dekkaristit

Sherlock Holmes, Hercule Poirot ja Neiti Marple. Kaikki englantilaisten dekkaritaitureiden luomuksia. Arthur Conan Doyle ja Agatha Christie kuuluvat paremminkin nykykirjailijoihin kuin klassikkokirjailijoihin, mutta englantilaisia kirjailijoita koskevaa luetteloa on mahdotonta tehdä mainitsematta heitä. Niin suosittuja dekkareiden omintakaiset etsivät ovat. Conan Doyle ja Christie olivat aikalaisia, jotka tunsivat toisensa. Populaarikulttuurista teokset tunnetaan paremmin kuin hyvin.

  • Arthur Conan Doyle (1859-1930), Sherlock Holmesin luoja
  • Agatha Christie (1890-1976), Hercule Poirotin ja Neiti Marplen luoja

Ian Fleming (1908-1964)

James Bondin luoja. Ian Flemingiä ei yleensä mainita englantilaisten klassikkokirjailijoiden joukossa, mutta yksi suosituimmista hän silti on. Klassikkoluetteloissa Austenin, Brontën sisarusten, Dickensin ja Defoen varjoon jääminen liittyy varmaankin Flemingin tuotannon viihteellisyyteen ja uutuuteen. Fleming kuuluu ennemminkin nyky- kuin klassikkokirjailijoihin.

A. A. Milne (1882-1956)

Nalle Puhin luoja. A. A. Milne tunnettiin itse asiassa alun perin näytelmäkirjailijana, mutta Nalle Puh -hahmon saama valtava suosio on jättänyt varjoonsa Milnen muun tuotannon. Lastenkirjailijaksi miellettyä Milneä ei useinkaan mainita englantilaisen kirjallisuuden kaanonissa, mutta hänet on hyvä muistaa, jos haluaa tutustua englantilaisiin kirjailijoihin laajemmin. A. A. merkitsee Alan Alexanderia. Sitä kysytään usein Haluatko miljonääriksi -tyyppisissä visoissa.

Irlantilaiskirjailijat

Nämä kirjailijat liitetään yleensä osaksi englantilaisen kirjallisuuden kaanonia. He ovat kuitenkin irlantilaisia ja siten kuuluvat varsinaisesti brittiläisen kirjallisuuden klassikoihin.

  • Jonathan Swift (1667-1745): Gulliverin retket (Gulliver’s Travels, 1726)
  • Oscar Wilde (1854-1900): Dorian Grayn muotokuva, (The Picture of Dorian Gray, 1891)

William Shakespeare (1564-1616)

Yllä olen käsitellyt lähinnä englantilaisia romaanikirjailijoita. Sanomattakin on selvää, ettei englantilaisesta kirjallisuudesta voi puhua mainitsematta William Shakespearea näytelmäkirjallisuuden puolelta. William Shakespearen tuotantoa on välttämätöntä tuntea, sillä populaarikulttuuri on täynnä intertekstuaalisia viittauksia Shakespearen teoksiin. Ainakin nämä kannattaa lukea:

  • Hamlet
  • Macbeth
  • Othello
  • Romeo ja Julia
  • Kesäyön uni

J.R.R. Tolkien (1892-1973)

Englantilaisesta kirjallisuudesta puhuttaessa Sormusten herran isää, J. R. R. Tolkienia ei yleensä mainita, niin oma lukunsa Tolkienin luoma fantasiamaailma on. Taru Sormusten Herrasta -trilogian lukeminen ei autakaan tutustumisessa länsimaisen kirjallisuuden kaanoniin, mutta kiistattoman hieno kokonaisuus se kuitenkin on. Vähintäänkin kannattaa muistaa tietovisojen klassikkokysymys: mitkä ovat kirjailijan usein alkukirjaimiksi lyhennetyt nimet. Ne ovat John Ronald Reuel.

Elena Ferrante, Napoli-sarja: Alfonso ja Michele – Mitä oikein tapahtui?

black ship on blue sea during daytime
Napoli on Elena Ferranten suositun Napoli-sarjan keskuspaikka. Kuva: Samuel Walker, Pexels.com

Elena Ferranten Napoli-sarjan päätösosa on herättänyt kysymyksen, mitä oikein tapahtui Alfonso Carraccin ja Michele Solaran välillä. Niin erinomainen kuin Napoli-sarja onkin, Micheleä ja Alfonsoa koskeva juonikuvio vaikuttaa ehkä hivenen pakotetulta osalta tarinaa ja jää tämän vuoksi jokseenkin pinnalliseksi. Tämä teksti paljastaa Micheleä ja Alfonsoa koskevan osan tarinaa kokonaisuudessaan, joten jos et halua tietää enempää, lopeta lukeminen tähän.

Kirjasarjan kolmannessa osassa Alfonso vihdoin paljastaa Elenalle olevansa homoseksuaali. Avioliitto Marisa Sarratoren kanssa on onneton ja Marisalla on avioliiton ulkopuolinen suhde Micheleen, joka on mitä ilmeisimmin myös Marisan lasten isä. Lukijoille Alfonson seksuaalinen suuntautuminen on tuotu esiin jo aiemmin. Ennen Alfonson tunnustusta Elena ei ole osannut yhdistää Alfonsossa tunnistamaansa erilaisuutta tämän seksuaaliseen suuntautumiseen, vaan on vain kiintynyt lukioaikaiseen ystäväänsä, joka on erilainen naisvihamielisessä ja lähisuhdeväkivallan hallitsemassa korttelissa.

Kirjasarjan neljännessä osassa Alfonso käy läpi erikoisen muodonmuutoksen. Firenzestä palaava Elena havaitsee oudon symbioosin Alfonson ja Lilan välillä, kun Lila ja Elena molemmat raskaana ollessaan menevät sovittamaan äitiysvaatteita Alfonson ystävän liikkeeseen. Lila kehottaa Alfonsoa sovittamaan mekkoa, jotta Lila näkee, miltä hän itse näyttää mekossa. Sovituskopista astuu esiin hämmästyttävällä tavalla Lilan näköinen Alfonso mekko yllään.

Samaan aikaan kirjasarjan neljännessä osassa Michele Solara käy läpi eriskummallista muutosta. Sarjan viimeisen osan alussa Michele on häikäilemätön ja väkivaltainen, kuten aiemminkin, mutta osoittaa samalla täysin pakkomielteistä kiintymystä Lilaan. Niin paljon kuin Elena Micheleä kammoksuukin, hän jollain tavoin kuitenkin ihannoi Michelen kykyä todelliseen intohimoon yhtä ihmistä kohtaan. Toisin kuin Nino Sarratore, joka häilyy suhteesta toiseen. Lila puolestaan ajattelee pitävänsä Micheleä talutusnuorassaan. Vähitellen Michelen mielenterveys vaikuttaa järkkyvän yhä pahemmin ja hän hylkää sekä perheensä että rakastajansa.

Tavoiteltuaan pakkomielteisesti Lilaa hyvin pitkään Michele ja Alfonso päätyvät ilmeisesti seksisuhteeseen keskenään. Kuvio on useammallakin tavalla erikoinen. Kun Michele ei voi saada Lilaa, hänen huomionsa kääntyy sekavassa psyyken järkkymisen ja seksuaalisen suuntautumisen salaamisen vyyhdissä Alfonsoon, joka samaan aikaan on alkanut muistuttaa hämmästyttävän yhdennäköisesti Lilaa eleitään ja äänenpainojaan myöten. Lila ilmaisee tämän asian Elenalle niin, että ”Michele jahtaa Lilan varjon varjoa”. Vaikka Alfonso ulkoisella olemuksellaan hylkää perinteiset sukupuoliroolit, kaikin tavoin perinteistä maskuliinisuutta ja korttelin miesvaltaista, väkivaltaista ilmapiiriä edustava Michele vetää häntä puoleensa. Lila puolestaan yllyttää Alfonosa hämmentämään Michelen mieltä yhä lisää omituisella ulkoisten olemustensa sekoittumisella.

Lilalle Alfonso on tullut puolestaan yhä keskeisemmäksi henkilöksi Lilan firmassa, mutta myös henkilökohtaisesti. Lilan syvä rakkaus Alfonsoa kohtaan paljastuu, kun Alfonso kuolee väkivaltaisesti. Hänen ruumiinsa löytyy merestä pahoin ruhjottuna. Lila romahtaa täysin Elenan nähden, jolloin Elena ymmärtää, että Lila rakasti Alfonsoa enemmän kuin hän ja oli auttanut häntä tulemaan omaksi itsekseen enemmän kuin kukaan muu, vaikkakin omaksi itseksi tuleminen Alfonson kohdalla merkitsi vaihetta, jossa hän peilasi Lilasta oman peilikuvansa

Ennen kuolemaansa Alfonso muuttui Lilan mukaan epäluotettavammaksi. Tällä Lila saattaa viitata Alfonson mahdolliseen huumeongelmaan, joka tuohon aikaan oli yleistä korttelissa. Alfonso itse viittasi aiemmin terveysvaivoihin, joiden voidaan tulkita viittaavaan sukupuolitautiin, ehkä jopa hi-virustartuntaan. Samaan aikaan Alfonson alamäen kanssa myös Lilan asiat alkavat mennä huonompaan suuntaan. Aivan kuin Alfonson tuhoutuminen olisi seurausta siitä, että hän peilaa jälleen itseään Lilasta, jolla on myös merkittävästi huonompi vaihe elämässään.

Alfonson kuolema kuvataan teoksessa varsin tiiviisti ja pelkästään Elenan näkökulmasta. Lukijan arvailtavaksi jää, mitä todella tapahtui. Samaan aikaan Alfonson kuoleman aikaan Michele vaikuttaa saaneen järkensä takaisin, mikä merkitsee paluuta Solaroiden hallitsemaan väkivaltaiseen maailmaan ja sen julmiin käytäntöihin. Michelen paluu ”normaaliin” voi viitata siihen, että hän on Alfonson kuoleman taustalla.

Aiempi tekstini Elena Ferranten Napoli-sarjasta löytyy täältä.

Elena Ferrante, Napoli-sarja – kirjat järjestyksessä

Naples_from_the_Castello_Sant_Elmo_with_Abbazia_San_Martino_the_port_and_the_Vesuv
Kuva: Wolfgang Moroder, Wikimedia Commons

Italialaiskirjailijan Elena Ferranten suosittu Napoli-sarja on julkaistu suomeksi jo muutama vuosi sitten. Tänä keväänä neliosainen kirjasarja on kuitenkin tullut uudelleen entistä ajankohtaisemmaksi, sillä Yle esittää kirjasarjan ensimmäiseen osaan perustuvan tv-sarjan ja se löytyy kokonaisuudessaan myös Yle Areenasta.

Lisäksi elokuvateattereissa pyörii parhaillaan Louisa M. Alcottin Pikku naisia -romaaniin perustuva uusi elokuvaversio. Elena Ferranten Napoli-sarja on vahvasti sukua juuri Pikku naisia -klassikkoromaanille: molemmissa on ennen kaikkea kyse eri tavoista kasvaa naiseksi.

Elena Ferranten Napoli-sarjassa naisiksi kasvavat Elena (Lenú) ja Lila. Napolin laitamilla köyhässä lähiössä toisen maailmansodan jälkeisinä vuosina edes keskiluokkainen tulevaisuus on kaukana. Lilan pää on kuitenkin täynnä suunnitelmia ja unelmia rikastumisesta ja korttelin kurjan arjen kääntämisestä paremmaksi. Ennen kaikkea Lilalla on myös pitelemätöntä energiaa, voimaa ja älyä tehdä unelmista totta. Lenú uskoo, että seuraamalla ystäväänsä hänkin pääsee jättämään korttelin ahtaat kuviot taakseen.

Sytykkeenä unelmille toimii Pikku naisia -romaani, jonka Lila ja Lenú ostavat yhdessä ja lukevat hiirenkorville niin, että he lopulta osaavat tekstin ulkoa. Lilan mukaan kirjoittamalla samanlaisen teoksen, he voisivat rikastua, koska niin romaanin kirjoittajallekin oli käynyt. Vaikka teoksessa tyttöjä kiehtoo kirjailijana rikastuminen, on helppo kuvitella, että 1950-luvun köyhälistökorttelissa, jossa miehet sanelevat naisten elämän, Lila ja Lenú samaistuvat Louisa M. Alcottin Jo’hun, joka etsii tietä ulos köyhyydestä kirjoittamalla.

Nuorten naisten elämä on täynnä sukupolvien, miesten ja naisten ja korttelin valtaapitävien välistä taistelua. Raastavinta on kuitenkin tyttöjen välinen jatkuva kilpailu.

Oliko hän alkanut opiskella kreikkaa jo ennen kuin minä aloitin lukion? Oliko hän ryhtynyt siihen omin päin, kun minä en vielä ajatellut koko asiaa, ja kesällä, kun oli loma? Tekisikö hän aina kaiken, mitä minun oli tarkoitus tehdä, minua ennen ja minua paremmin? Pakeniko hän minua, kun seurasin häntä, mutta pysytteli kannoillani mennäkseen edelleni? (Elena Ferrante: Loistava ystäväni)

Syvä ystävyys sitoo silti tytöt yhteen ja liimaa myös lukijan kiinni tarinaan. Kertojana toimii Lenú, jonka kertojanääni muuttuu sitä mukaa, kun ystävykset kasvavat ja heidän elämänpiirinsä laajenee. Ferranten taiten koottu tarina onnistuu herättämään lukijassa myötätuntoa, joka saa pienen napolilaiskorttelin ihmiset tuntumaan läheisiltä, omilta.

Sarjan ensimmäinen osa, Loistava ystäväni, on neljästä teoksesta ehkä sympaattisin, mutta tarina alkaa toden teolla vasta toisesta osasta. Ensimmäisen osan lopussa tyttöjen tiet näyttävät erkaantuvan peruuttamattomalla tavalla. Kaikki kulminoituu lupaukseen, jonka Lila häidensä alla pakottaa Lenún tekemään: vaikka mitä tapahtuisi, Lenún on opiskeltava aina.

Elena Ferrante on kirjoittanut sarjan nimimerkillä ja hänen todellinen henkilöllisyytensä on pysynyt salassa. Olisi kiehtovaa ajatella, että Ferrante kertoo itsestään etunimeltään samannimisen päähenkilön kautta, mutta tästä ei ole mitään varmuutta.

Elena Ferranten Napoli-kirjasarjan kirjat järjestyksessä:

  1. Loistava ystäväni (L’amica geniale)
  2. Uuden nimen tarina (Storia del nuovo cognome)
  3. Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät (Storia di chi fugge e di chi resta)
  4. Kadonneen lapsen tarina (Storia della bambina perduta)

Alfonsoa ja Micheleä ja heidän välisiä tapahtumia koskeva blogitekstini löytyy täältä.

Eleanorille kuuluu ihan hyvää

Match_and_match_labels,_100_years_ago
Eleanor Oliphant on kyllä hengissä ja selviytyy, mutta ei osaa varsinaisesti elää. Wikimedia Commons.

Tämä kaistapäinen, hurmaava romaani kietoo sinut pauloihinsa huumorillaan… Hulvaton ja koskettava. People

Ei kannata antaa teoksen kanteen (ainakin pokkariversiossa) painetun People-lehden arvion karkottaa. Gail Honeymanin Eleanorille kuuluu ihan hyvää (WSOY, 2018) on paljon syvällisempi ja moniulotteisempi kuin kepeä kuvailu antaisi olettaa.

Kirja kertoo kolmikymppisestä Eleanor Oliphantista, joka on tottunut selviytymään elämästä yksin. Hän suorittaa toimistotyötään graafisen suunnittelutoimiston reskontrassa tunnollisesti. Joka ilta hän syö samanlaisen pasta-annoksen ja katsoo televisiota. Työviikon päätteeksi hän ostaa valmispizzan ja kaksi pulloa votkaa ja viettää viikonlopun yksin kotonaan. Seuraavan kerran hän kohtaa muita ihmisiä vasta maanantaiaamuna.

En kuvailisi teosta kaistapäiseksi enkä välttämättä hulvattomaksikaan. Tarinassa on kyllä aimo annos koomisuutta, joka syntyy Eleanorin tavasta laukoa ajatuksensa suoraan ja olla täysin ymmärtämätön monista tavanomaisten sosiaalisten tilanteiden konventioista. Lisäksi Honeymanin kieli on iloittelevaa ja kepeää, mikä tekee teoksesta erittäin miellyttävän lukea. Minulle tarinassa on kuitenkin varsin tumma taustasävy, jota on vaikea kuitata huumorilla tai toteamalla teos ”kaistapäiseksi”. Eleanor on nimittäin musertavan yksinäinen. Toisinaan hänen yksinäisyytensä tuntuu musertavan lukijankin. Hän tulee kyllä toimeen omillaan, mutta on selvää, ettei hän oikeastaan elä elämäänsä.

Teoksessa on monia muitakin surumielisiä sävyjä: Esimerkiksi Eleanorin työkaverit lakkaavat ilkeilemästä hänelle, kun hän saapuu töihin muotivaatteissa ja kauniissa uudessa hiusmallissa. Hänen aiempi käytännöllisyyteen tähdännyt vaatetuksensa ja välinpitämätön asenteensa ulkoisia seikkoja kohtaan saivat työkaverit pitämään häntä friikkinä. Todella julmaa, mutta niin totta. Lisäksi tekee kipeää lukea kuvausta Eleanorin erittäin painostavasta äitisuhteesta.

Teos kosketteleekin raskaita yksinäisyyden, tuhoavien ihmissuhteiden ja riippuvuuksien aiheita, mutta tekee sen yhdistämällä aavistuksen kepeyttä vaikeisiin aiheisiin. People-lehden mielestäni turhan repäisevän kuvauksen puolustukseksi voikin sanoa, että teoksen lopun tapahtumissa on voimakasta valoa. Etenkin Eleanorin elämään saapuva votkamerkin mukaan Gleniksi nimetty kissa kääntää viimeistään tarinan kulun pimeydestä valoon ja saa lukijan nauramaan ääneen.

Helppoja kirjoja ruotsiksi

uppsala2
Uppsalan tuomiokirkko ja Fyris-joki.

Sain vihdoin luettua Jonas Gardellin kolmiosaisen Torka aldrig tårar utan handskar -kirjasarjan viimeisen osan Döden. Teossarjan ensimmäinen osa Kärleken julkaistiin jo vuonna 2012 ja toinen ja kolmas osa Sjukdomen ja Döden julkaistiin seuraavana vuonna. Ensimmäisen ja toisen osan luin suunnilleen niiden ilmestymisen aikoihin, mutta kolmannen osan lukeminen vain jäi ja jäi. Ei kannata ajatella, että kirjasarja olisi ollut niin tahmeaa luettavaa, että en millään saanut viimeistä osaa luettua. Päinvastoin: teokset ovat todella koskettavia, riipaisevia suorastaan. Kai meitä kaikkia kirjojen ystäviä riivaa sama vaiva: aina tulee eteen jotain mielenkiintoista luettavaa, jolloin jokin vähintään yhtä mielenkiintoinen muu teos jää lukematta. Mieleni tekisikin lukea kaikki Gardellin teossarjan kolme osaa uudelleen nyt ripeämpään tahtiin ja mahdollisesti tällä kertaa suomeksi.

Olen asunut aikanaan tovin Ruotsissa ja tuolloin luin paljonkin kaunokirjallisuutta ruotsiksi kielitaidon harjoittamisen vuoksi. Suomeen palaamisen jälkeen olen aina silloin tällöin lukenut jotakin ruotsiksi kielitaitoa verestääkseni. Näin olen tehnyt etenkin ruotsalaisten kirjailijoiden teosten kohdalla, koska on toki aina houkuttelevampaa lukea teos alkuperäiskielellä kuin käännöksenä. Minulle tämä tosin on mahdollista vain ruotsin ja englannin osalta.

Nyt päätökseen saamani Gardellin teossarjan innoittamana päätin listata joitakin teoksia, jotka on helppo lukea ruotsiksi.

Jonas Gardell: Torka aldrig tårar utan handskar

Ensimmäiseksi nostan listalle siis nyt päätökseen saamani Jonas Gardellin Torka aldrig tårar utan handskar -trilogian. Teoksissa on kyse nuorten homoseksuaalien ruotsalaismiesten polkujen kietoutumisesta yhteen 1980-luvun Tukholmassa, missä vielä varsin tuntematon hi-virus leviää ja pelko Aidsista, ”homorutosta”, johtaa polkemaan ihmisoikeuksia ja tuomitsemaan apua tarvitsevat marginaaliin. Hysterian, väkivallan uhan ja kuoleman pelon keskellä viriää Rasmuksen ja Benjaminin rakkaus. Teoksen kieli on varsin helppolukuista ruotsiksi. Kieli on hyvin toisteista, mikä tekee siitä nopealukuista. Mikä satumainen onni, että näinkin helppolukuinen teossarja on lisäksi todella koskettava. Tarinan riipaisevuutta lisää tieto siitä, että Gardell kirjoittaa omista nuoruuden kokemuksistaan ja ystäväpiirinsä kokemuksista.

Jonas Gardell: En komikers uppväxt

En malta olla nostamatta tähän listaan toistakin teosta Jonas Gardellilta. En komikers upväxt kuvaa koulupoika Juhan selviytymistä koulukiusaajia vastaan tekeytymällä luokan pelleksi. Samalla teos luo varsin tarkkasilmäisen kuvan 1970-luvun ruotsista ja käsittelee myös sitä identiteettien ristivetoa, joka suomalaisen äidin ja ruotsalaisen isän pojalla on kohdattavanaan. Kieleltään teos on aivan erilainen kuin Torka aldrig tårar utan handskar -sarjan teokset, mutta siltikin varsin helppolukuinen. Kieltä pelkistää tapahtumien kuvaaminen lapsen näkökulmasta. Sarja jatkuu teoksilla Ett ufo gör entré ja Jenny.

uppsala1.jpg
Vanhan Uppsalan kummut.

Erlend Loe: Naiv. Super

Naiv. Super ei ole ruotsalaisen vaan norjalaisen kirjailijan Erlend Loen teos. Teos on kieleltään vielä helppolukuisempi kuin toisteiseksi kuvaamani Gardellin Torka aldrig tårar utan handskar -trilogia. Melkein tekisi mieli väittää, että tämän voisi lukea jopa alkuperäiskielellä norjaksi. Teos perustuu hyvin paljolti erilaisiin listoihin, joita tarinan omintakeinen päähenkilö laatii. Ei ole kovin vakavaa, jos joitakin sanoja lukuisista listoista ei ymmärtäisi.

Linda Olsson: Nu vill ja sjunga dig milda sånger

Teoksessa nuori kirjailija Veronika pakenee yksinäisyyteen Ruotsin maaseudulle saadakseen kirjoittaa rauhassa. Taustalla myllertää myös painostava suru, jonka Veronika toisaalta haluaa selättää, mutta jota hän toisaalta myös pakenee. Läheisessä mökissä, niin ikään yksinäisyydessä, asuu iäkäs Astrid. Lopulta yksinäisyyteensä ja omiin raskaisiin tunteisiinsa kietoutuneet naiset alkavat rakentaa toveruutta ja luottamusta. Luonnon kuvaus on keskeinen osa teosta ja heijastaa naisten sisäistä maailmaa ja tunneskaalaa. Tällainen sanasto voi tuntua paikka paikoin haastavalta ja heikentää siten teoksen syvyyttä, mutta juonen hahmottamista sanasto ei estä.

uppsala3
Uppsala on myös Pekka Töpöhännän koti.

Stieg Larsson: Millennium-trilogia

Kirjailijan kuoleman jälkeen julkaistu Stieg Larssonin Millennium-trilogia on 2000-luvun alun suurin tapaus ruotsalaisessa kirjallisuudessa. Millennium-trilogia on eräänlainen Ruotsin Da Vinci koodi, joka sai sellaisetkin lukemaan dekkareita, jotka eivät yleensä dekkareita lue, ja joka sai nekin ylipäänsä lukemaan, jotka eivät yleensä lue yhtään mitään.

Trilogiaan kuuluvat teokset Män som hatar kvinnor, Flickan som lekte med elden ja Luftslottet som sprängdes. Näistä ensimmäinen on mielestäni trilogian ylivoimaisesti paras. Halutessaan lukemisen voi lopettaa ensimmäisen osan jälkeen, koska teos on sinänsä itsenäinen ja ehjä kokonaisuus. Henkilöiden väliset suhteet kyllä kehittyvät merkittävästi kahdessa seuraavassa osassa, mutta niihin vaikuttavat tapahtumat ovat ensimmäisen osan tapahtumista erillisiä. Ensimmäisen osan lukemisen jälkeen seuraavien osien lukeminen on kielen osalta helpompaa, kun Larssonin tyyli on jo tullut tutuksi.

Jos näiden kohtalaisen pitkien teosten aloittaminen tuntuu hankalalta, voi pohjustukseksi katsoa teoksiin pohjautuvat elokuvatrilogiat, joita on tehty peräti kaksin kappalein, sekä ruotsalainen versio että Hollywood-versio. Jos trilogiasta oikein kovasti innostuu, voi lukemista jatkaa David Lagercrantzin teoksilla, jotka kirjailija on tehnyt Larssonin trilogian jatkoksi. Näitä osia en ole itse lukenut.

Muut pohjoismaiset dekkaristit

Jos on innokas rikoskirjallisuuden ja dekkareiden lukija, on ruotsin kielen kohentaminen todella helppoa. Ruotsalaisten dekkarimestareiden teoksia löytyy nimittäin pilvin pimein. Yllä mainitun Stieg Larssonin lisäksi kannattaa silmäillä ainakin Lars Keplerin, Jens Lapiduksen, Camilla Läckbergin, Henning Mankellin, Liza Marklundin ja Håkan Nesserin teoksia. Jo nopealla vilkaisulla pääsee kärryille siitä, riittääkö kielitaito teoksen haltuunottoon. Oma suosikkini löytyy Norjan puolelta, Jo Nesbøn Harry Hole -dekkarisarjasta. Larssonin Millennium-trilogian jälkeen meni satakunta sivua ennen kuin Nesbøn kieli ja tyyli tulivat tutuiksi, mutta tämän jälkeen kieli oli varsin miellyttävää ja helppoa lukea.

uppsala4
Fyris-joki Uppsalan keskustassa.

Ruotsiin liittyy myös ikuinen rakkauteni ruotsalaisyhtye Kentiin. Olen aiemmin kirjoittanut blogissani Kentistä tehdystä historiikista Du & jag Kent. Tuo teksti löytyy täältä.

10 kirjasuositusta sodasta

Kevään ja kesän matkat Krakovaan ja Berliiniin sekä The Pacific -sarjan katsominen HBO:sta ovat saaneet minut taas tovin tauon jälkeen lukemaan sotahistoriaan liittyviä teoksia. Päätin listata omat suosikkini, joista osa yllättää. Jos siis sotakirjat eivät lähtökohtaisesti kiinnosta, tästä listasta voi silti löytää luettavaa.

Sofi Oksanen: Kun kyyhkyset katosivat

Toisen maailmansodan myllerryksessä Viron miehittäjät vaihtuvat, ja myllerryksen jalkoihin joutuvat yksilöt yrittävät tehdä valintoja parhaansa mukaan selviytyäkseen. Toiset seuraavat sydäntään, toiset vaientavat sydämensä äänen valintojen edessä. Molempien kohtalot ovat omalla tavallaan yhtä traagiset. Teos on sukua Oksasen aiemmille teoksille Puhdistukselle ja Stalinin lehmille, jotka myös käsittelevät Neuvosto-Viron haavoja. Aiempien teosten tavoin Oksasen kerronta on mosaiikkimaista, mutta vangitsevaa. Kun kirjan on lukenut loppuun, on pakko lukea vielä uudelleen Rolandin ja Juuditin välillä käytävä ensimmäinen dialogi kirjan alusta. Heti alussa lukijan vaille vastauksia jättävä kohtaus aukeaa uudella tavalla ja on itse asiassa kirjan riipaisevin kohta.

Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe

Jos laittaisin tämän listauksen kirjat paremmuusjärjestykseen olisi Anthony Doerrin teos Kaikki se valo jota emme näe ykköspaikalla. Teos on kertakaikkiaan maaginen. Doerr punoo sotahistorian tapahtumat taitavasti vasten yksilön kokemusta ja sisäistä maailmaa ja kuljettelee hahmojaan ymmärtäväisesti läpi historian mullistusten. Teoksessa saksalainen Werner ajautuu pakotietä orpokodista ja näköalattomasta tulevaisuudesta etsiessään natsi-Saksan armeijan koulutukseen ja lopulta SS-yksikköön. Hänen siskonsa Jutta uskaltaa kysyä totalitarismin kauhujen edessä miksi, vaikka ei saisi. Ranskalaistyttö Marie-Laure osaa nähdä hyvyyttä ja toivoa, vaikka on sokea – ja ehkä juuri siksi. Maailman myllerryksessä kulkeutuvien ihmisten kohtalot herättävät lukijassa huiman tunnekirjon säälistä ymmärrykseen ja inhosta iloon. Juonessa läsnä oleva yliluonnollinen elementti saattaa häiritä mahdollisimman realistisia teoksia janoavaa lukijaa, mutta kannustan silti lukemaan tämän romaanin. Tämä teos on todellakin jotain aivan muuta – eikä pelkästään mielikuvistusta ruokkivan yliluonnollisen ulottuvuutensa vuoksi. Olen kirjoittanut teoksesta aiemmin pidemmin. Tuo blogipostaus löytyy täältä.

Minna Rytisalo: Lempi

Tässä Minna Rytisalon esikoisteoksessa kerrotaan päähenkilö Lempin tarina ilman Lempin itsensä ääntä. Lempin tarina nivoutuu yhteen kolmen eri kertojan kautta. Heille kaikille Lempi merkitsee eri asioita, ja vaikka Lempi ei ole fyysisesti läsnä teoksessa, on hän kaikkein keskeisin vaikutin kertojien kohtaloissa. Teosta voi suositella luettavaksi jo pelkästään sen poikkeuksellisen rakenteen vuoksi. Taustalla vaikuttaa Lapin sota, joka sysää tapahtumat liikkeelle. Jos ei ole erityisen innostunut sota-aikaan sijoittuvista romaaneista, on Lempi oiva teos luettavaksi. Sota toimii teoksessa kehyksenä tapahtumille, mutta ei silti ole kovin merkittävässä osassa. Teos on aihettaan isompi: se kysyy paitsi kuka on Lempi, myös mitä on lempi. Olen aiemmin kirjoittanut Minna Rytisalon toisesta romaanista, Rouva C:stä. Tuo blogipostaus löytyy täältä.

Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla

Moni varmaankin nostaisi tähän listaukseen Väinö Linnan Sotaromaanin tai Tuntemattoman sotilaan, mutta valitsen nyt toisin Linnan teosten välillä ja päädyn Pohjantähti-trilogiaan. Linna kuljettaa henkilöhahmonsa sekä Suomen sisällissodan että toisen maailmansodan läpi ja avaa yksilöiden kautta laajemman kulman kunkin sukupolven sotaan: Jussin ”sodan” uudisraivaajana luontoa vastaan, Akselin punaisten kapinan ja Vilhon talvi- ja jatkosodat. Yhtä merkittäviä kussakin sodassa ovat kotirintamalla Alman ja Elinan sisäiset sodat ja menetykset. Olen lukenut trilogian kahteen kertaan. Vetistelin sen kanssa 17-vuotiaana yhden kesän, koska teos tuntui vain niin käsittämättömän aidolta ja realistiselta. Minulle Linnan hienous liittyykin juuri tähän seikkaan: vaikka teos on aitoudessaan riipaiseva, on se kuitenkin fiktiota ja tällaisen aitouden illuusion synnyttäminen fiktion keinoin on mitä mykistävin taito. Akselin kirjettä vankileiriltä kotiin Elinalle ei voi lukea kuivin silmin toisellakaan lukukerralla.

Chris Cleave: Sodassa ja rakkaudessa

Jostain syystä odotin teoksen olevan kulunutta sota-rakkaus-hömppää, jossa miehet menevät tekemään suuria tekoja rintamalle, naiset huokailevat nenäliinoihinsa lähtevien junien laitureilla ja näiden välillä käydään kaihoisaa kirjeenvaihtoa. Jo alussa teos osoittaa olevansa jotain aivan muuta. Päähenkilö Mary ei todellakaan huokaile nenäliinaansa ja yllättää lukijan sanoillaan, elinvoimallaan ja seksuaalisuudellaan. Teos onnistuu yllättämään lukijan uudelleen ja uudelleen. Kun juoni näyttää luisuvan kohti klassista tarinaa samaan tyttöön rakastuvista ystävyksistä, teos yllättää lukijan jälleen. Henkilöhahmojen lisäksi teos rakentaa päähenkilöiksi myös sodan ja Lontoon, jotka ruumiillistuvat teoksessa suorastaan eläviksi olennoiksi, lähes käsinkosketeltaviksi.

Alistairin sielua hiveli, kun hän näki sen kaiken edessään parrasvalojen lämpimässä hohteessa. Vanha, rakas Lontoo – eri vuosisatojen yhteensulauma, puluja syöttävä kulkuri, jolla oli päällään kaikki vaatteet yhtä aikaa.

Teos on sota ja rakkaus -aihettaan laajempi. Se koskettelee myös moraalin kysymyksiä ja ottaa kantaa muun muassa luokkajakoon ja rasismiin.

Imre Kertész: Kohtalottomuus

Yksi pysäyttävimmistä keskitysleirikuvauksista budapestilaisen teinipojan silmin. Kertojan toteava ääni toimii teoksessa kahteen suuntaan: se toisaalta tuo teokseen koomisuutta, mutta toisaalta myös käsinkosketeltavan, sietämättömän tuskan tunteen. Teosta on vaikea lukea värisemättä ainakin jossain kohtaa. Teoksen lopetus, kertojan jonkinlainen yritys selittää kokemansa merkitystä ja vaikutusta, jää valitettavan irralliseksi. Itsekin nuorena keskitysleirille joutunut kirjailija Kertész on käsitellyt keskitysleirikokemuksensa seurauksia myöhemmissä teoksissaan.

IMG_0064

Sirpa Kähkönen: Graniittimies

Sirpa Kähkösen Graniittimies kuvaa Suomen sisällissodan myllerryksen jälkeen pakoon Neuvosto-Venäjälle lähtevien Klaran ja Iljan kohtalot. Pariskunta lähtee toisaalta pakoon, mutta toisaalta innolla uudenlaista yhteiskuntaa rakentamaan. Uskottavien hahmojen kohtaloiden kautta Kähkönen tulee käsitelleeksi taiten sen yhteiskunnallisen kaaoksen, joka Neuvostoliiton varhaisiin vuosikymmeniin liittyi. Vahvasta yhteiskunnallisesta ulottuvuudesta huolimatta sattuma on voimakkaasti läsnä tarinassa. Sattuma tuo massiivisen poliittisen koneiston rattaissa valintoja tekevien ihmisten kohtaloihin inhimillisyyttä. Teos on pelkästään uskomattoman hyvä. Toisaalta se myös vaatii lukijaltaan paljon: aimo pala Suomen ja Venäjän historiaa on tunnettava ymmärtääkseen yhteiskunnalliset olosuhteet ihmiskohtaloiden taustalla. Teos ei liikoja avaa esimerkiksi Iljan punavankitaustaa ja hänen ja Klaran Suomesta lähdön syitä. Hienovaraisiksi viittauksiksi menneeseen jäävät myös bloshevikkijohtaja Sergei Kirovin salamurha ja tästä alkaneet Stalinin raskaat puhdistukset. Olen kirjoittanut Graniittimiehestä laajemmin aiemmin. Tuo teksti löytyy täältä.

Katja Kettu: Kätilö

Lapin sotaan ajoittuva teos kertoo saksalaisten vankileirille työhön päätyvästä naisesta. Omassa pohjoissuomalaisessa yhteisössään hyljeksitty ”Vikasilmä”, lapsenpäästäjä rakastuu silmittömästi SS-joukkojen suomen-saksalaiseen sotilaaseen. Äkkiarvaamatta leimahtava rakkaus voisi viedä naisen mihin hyvänsä. Niin palavasti hän rakastuu, niin tiukasti hän on valmis pitämään kiinni. Tässä tapauksessa rakkaus vie hänet ehkä pahimpaan mahdolliseen paikkaan, vankileirille keskelle hirmutekoja, joiden kaameus paljastuu vasta vähitellen. Vaikka Suomen suhde Saksaan, saksalaismorsiamet ja vankien kohtelu leireillä ovat teoksessa keskeisiä aiheita, nousevat rakkauden ja moraalin kysymykset näitäkin merkittävämmiksi.

Anne Frank: Nuoren tytön päiväkirja

Tämä oli ensimmäinen sota-aikaan sijoittuva romaani, jonka luin nuorena. Pakahduttavinta teoksessa on se, kuinka juutalaistyttö Anne Frankin teksteistä välittyy nuoruuden toiveikkuus, kupliva rakkauden kaipuu ja tulevaisuuden haaveet, mutta samalla lukija tietää, että tuon kaiken historian julmat tapahtumat kahlitsevat. Teoksen lopun tylyä tiivistystä Anne Frankin kohtalosta Bergen-Belsenin keskitysleirillä pystyy hädin tuskin lukemaan.

Khaled Hosseini: Tuhat loistavaa aurinkoa

Sotaan kytkeytyvät romaanit koskevat monesti toista maailmansotaa. Jos teos ei koske Suomen osaa sodassa, niin sitten jonkun muun osapuolen, kuten tästäkin kirjalistauksesta on helppo huomata. On helppo unohtaa, että on toisia sotia, toisia maita ja toisia kulttuureja, joissa kuitenkin sota on yksilöille yhtä merkittävä tekijä riipimään koko elämä rikki kuin juuri meille tutuissa länsimaissa. Vaikka Afganistanin vuosikymmeniä jatkunut tulehtunut tilanne ei lähtökohtaisesti kiinnostaisi, kannattaa Khaled Hosseinin Tuhat loistavaa aurinkoa silti lukea. Teoksessa julminta ei suinkaan ole sota, vaan naisiin kohdistuva viha ja väkivalta.