Elena Ferrante, Napoli-sarja – kirjat järjestyksessä

Naples_from_the_Castello_Sant_Elmo_with_Abbazia_San_Martino_the_port_and_the_Vesuv
Kuva: Wolfgang Moroder, Wikimedia Commons

Italialaiskirjailijan Elena Ferranten suosittu Napoli-sarja on julkaistu suomeksi jo muutama vuosi sitten. Tänä keväänä neliosainen kirjasarja on kuitenkin tullut uudelleen entistä ajankohtaisemmaksi, sillä Yle esittää kirjasarjan ensimmäiseen osaan perustuvan tv-sarjan ja se löytyy kokonaisuudessaan myös Yle Areenasta.

Lisäksi elokuvateattereissa pyörii parhaillaan Louisa M. Alcottin Pikku naisia -romaaniin perustuva uusi elokuvaversio. Elena Ferranten Napoli-sarja on vahvasti sukua juuri Pikku naisia -klassikkoromaanille: molemmissa on ennen kaikkea kyse eri tavoista kasvaa naiseksi.

Elena Ferranten Napoli-sarjassa naisiksi kasvavat Elena (Lenú) ja Lila. Napolin laitamilla köyhässä lähiössä toisen maailmansodan jälkeisinä vuosina edes keskiluokkainen tulevaisuus on kaukana. Lilan pää on kuitenkin täynnä suunnitelmia ja unelmia rikastumisesta ja korttelin kurjan arjen kääntämisestä paremmaksi. Ennen kaikkea Lilalla on myös pitelemätöntä energiaa, voimaa ja älyä tehdä unelmista totta. Lenú uskoo, että seuraamalla ystäväänsä hänkin pääsee jättämään korttelin ahtaat kuviot taakseen.

Sytykkeenä unelmille toimii Pikku naisia -romaani, jonka Lila ja Lenú ostavat yhdessä ja lukevat hiirenkorville niin, että he lopulta osaavat tekstin ulkoa. Lilan mukaan kirjoittamalla samanlaisen teoksen, he voisivat rikastua, koska niin romaanin kirjoittajallekin oli käynyt. Vaikka teoksessa tyttöjä kiehtoo kirjailijana rikastuminen, on helppo kuvitella, että 1950-luvun köyhälistökorttelissa, jossa miehet sanelevat naisten elämän, Lila ja Lenú samaistuvat Louisa M. Alcottin Jo’hun, joka etsii tietä ulos köyhyydestä kirjoittamalla.

Nuorten naisten elämä on täynnä sukupolvien, miesten ja naisten ja korttelin valtaapitävien välistä taistelua. Raastavinta on kuitenkin tyttöjen välinen jatkuva kilpailu.

Oliko hän alkanut opiskella kreikkaa jo ennen kuin minä aloitin lukion? Oliko hän ryhtynyt siihen omin päin, kun minä en vielä ajatellut koko asiaa, ja kesällä, kun oli loma? Tekisikö hän aina kaiken, mitä minun oli tarkoitus tehdä, minua ennen ja minua paremmin? Pakeniko hän minua, kun seurasin häntä, mutta pysytteli kannoillani mennäkseen edelleni? (Elena Ferrante: Loistava ystäväni)

Syvä ystävyys sitoo silti tytöt yhteen ja liimaa myös lukijan kiinni tarinaan. Kertojana toimii Lenú, jonka kertojanääni muuttuu sitä mukaa, kun ystävykset kasvavat ja heidän elämänpiirinsä laajenee. Ferranten taiten koottu tarina onnistuu herättämään lukijassa myötätuntoa, joka saa pienen napolilaiskorttelin ihmiset tuntumaan läheisiltä, omilta.

Sarjan ensimmäinen osa, Loistava ystäväni, on neljästä teoksesta ehkä sympaattisin, mutta tarina alkaa toden teolla vasta toisesta osasta. Ensimmäisen osan lopussa tyttöjen tiet näyttävät erkaantuvan peruuttamattomalla tavalla. Kaikki kulminoituu lupaukseen, jonka Lila häidensä alla pakottaa Lenún tekemään: vaikka mitä tapahtuisi, Lenún on opiskeltava aina.

Elena Ferrante on kirjoittanut sarjan nimimerkillä ja hänen todellinen henkilöllisyytensä on pysynyt salassa. Olisi kiehtovaa ajatella, että Ferrante kertoo itsestään etunimeltään samannimisen päähenkilön kautta, mutta tästä ei ole mitään varmuutta.

Elena Ferranten Napoli-kirjasarjan kirjat järjestyksessä:

  1. Loistava ystäväni (L’amica geniale)
  2. Uuden nimen tarina (Storia del nuovo cognome)
  3. Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät (Storia di chi fugge e di chi resta)
  4. Kadonneen lapsen tarina (Storia della bambina perduta)

Eleanorille kuuluu ihan hyvää

Match_and_match_labels,_100_years_ago
Eleanor Oliphant on kyllä hengissä ja selviytyy, mutta ei osaa varsinaisesti elää. Wikimedia Commons.

Tämä kaistapäinen, hurmaava romaani kietoo sinut pauloihinsa huumorillaan… Hulvaton ja koskettava. People

Ei kannata antaa teoksen kanteen (ainakin pokkariversiossa) painetun People-lehden arvion karkottaa. Gail Honeymanin Eleanorille kuuluu ihan hyvää (WSOY, 2018) on paljon syvällisempi ja moniulotteisempi kuin kepeä kuvailu antaisi olettaa.

Kirja kertoo kolmikymppisestä Eleanor Oliphantista, joka on tottunut selviytymään elämästä yksin. Hän suorittaa toimistotyötään graafisen suunnittelutoimiston reskontrassa tunnollisesti. Joka ilta hän syö samanlaisen pasta-annoksen ja katsoo televisiota. Työviikon päätteeksi hän ostaa valmispizzan ja kaksi pulloa votkaa ja viettää viikonlopun yksin kotonaan. Seuraavan kerran hän kohtaa muita ihmisiä vasta maanantaiaamuna.

En kuvailisi teosta kaistapäiseksi enkä välttämättä hulvattomaksikaan. Tarinassa on kyllä aimo annos koomisuutta, joka syntyy Eleanorin tavasta laukoa ajatuksensa suoraan ja olla täysin ymmärtämätön monista tavanomaisten sosiaalisten tilanteiden konventioista. Lisäksi Honeymanin kieli on iloittelevaa ja kepeää, mikä tekee teoksesta erittäin miellyttävän lukea. Minulle tarinassa on kuitenkin varsin tumma taustasävy, jota on vaikea kuitata huumorilla tai toteamalla teos ”kaistapäiseksi”. Eleanor on nimittäin musertavan yksinäinen. Toisinaan hänen yksinäisyytensä tuntuu musertavan lukijankin. Hän tulee kyllä toimeen omillaan, mutta on selvää, ettei hän oikeastaan elä elämäänsä.

Teoksessa on monia muitakin surumielisiä sävyjä: Esimerkiksi Eleanorin työkaverit lakkaavat ilkeilemästä hänelle, kun hän saapuu töihin muotivaatteissa ja kauniissa uudessa hiusmallissa. Hänen aiempi käytännöllisyyteen tähdännyt vaatetuksensa ja välinpitämätön asenteensa ulkoisia seikkoja kohtaan saivat työkaverit pitämään häntä friikkinä. Todella julmaa, mutta niin totta. Lisäksi tekee kipeää lukea kuvausta Eleanorin erittäin painostavasta äitisuhteesta.

Teos kosketteleekin raskaita yksinäisyyden, tuhoavien ihmissuhteiden ja riippuvuuksien aiheita, mutta tekee sen yhdistämällä aavistuksen kepeyttä vaikeisiin aiheisiin. People-lehden mielestäni turhan repäisevän kuvauksen puolustukseksi voikin sanoa, että teoksen lopun tapahtumissa on voimakasta valoa. Etenkin Eleanorin elämään saapuva votkamerkin mukaan Gleniksi nimetty kissa kääntää viimeistään tarinan kulun pimeydestä valoon ja saa lukijan nauramaan ääneen.

Helppoja kirjoja ruotsiksi

uppsala2
Uppsalan tuomiokirkko ja Fyris-joki.

Sain vihdoin luettua Jonas Gardellin kolmiosaisen Torka aldrig tårar utan handskar -kirjasarjan viimeisen osan Döden. Teossarjan ensimmäinen osa Kärleken julkaistiin jo vuonna 2012 ja toinen ja kolmas osa Sjukdomen ja Döden julkaistiin seuraavana vuonna. Ensimmäisen ja toisen osan luin suunnilleen niiden ilmestymisen aikoihin, mutta kolmannen osan lukeminen vain jäi ja jäi. Ei kannata ajatella, että kirjasarja olisi ollut niin tahmeaa luettavaa, että en millään saanut viimeistä osaa luettua. Päinvastoin: teokset ovat todella koskettavia, riipaisevia suorastaan. Kai meitä kaikkia kirjojen ystäviä riivaa sama vaiva: aina tulee eteen jotain mielenkiintoista luettavaa, jolloin jokin vähintään yhtä mielenkiintoinen muu teos jää lukematta. Mieleni tekisikin lukea kaikki Gardellin teossarjan kolme osaa uudelleen nyt ripeämpään tahtiin ja mahdollisesti tällä kertaa suomeksi.

Olen asunut aikanaan tovin Ruotsissa ja tuolloin luin paljonkin kaunokirjallisuutta ruotsiksi kielitaidon harjoittamisen vuoksi. Suomeen palaamisen jälkeen olen aina silloin tällöin lukenut jotakin ruotsiksi kielitaitoa verestääkseni. Näin olen tehnyt etenkin ruotsalaisten kirjailijoiden teosten kohdalla, koska on toki aina houkuttelevampaa lukea teos alkuperäiskielellä kuin käännöksenä. Minulle tämä tosin on mahdollista vain ruotsin ja englannin osalta.

Nyt päätökseen saamani Gardellin teossarjan innoittamana päätin listata joitakin teoksia, jotka on helppo lukea ruotsiksi.

Jonas Gardell: Torka aldrig tårar utan handskar

Ensimmäiseksi nostan listalle siis nyt päätökseen saamani Jonas Gardellin Torka aldrig tårar utan handskar -trilogian. Teoksissa on kyse nuorten homoseksuaalien ruotsalaismiesten polkujen kietoutumisesta yhteen 1980-luvun Tukholmassa, missä vielä varsin tuntematon hi-virus leviää ja pelko Aidsista, ”homorutosta”, johtaa polkemaan ihmisoikeuksia ja tuomitsemaan apua tarvitsevat marginaaliin. Hysterian, väkivallan uhan ja kuoleman pelon keskellä viriää Rasmuksen ja Benjaminin rakkaus. Teoksen kieli on varsin helppolukuista ruotsiksi. Kieli on hyvin toisteista, mikä tekee siitä nopealukuista. Mikä satumainen onni, että näinkin helppolukuinen teossarja on lisäksi todella koskettava. Tarinan riipaisevuutta lisää tieto siitä, että Gardell kirjoittaa omista nuoruuden kokemuksistaan ja ystäväpiirinsä kokemuksista.

Jonas Gardell: En komikers uppväxt

En malta olla nostamatta tähän listaan toistakin teosta Jonas Gardellilta. En komikers upväxt kuvaa koulupoika Juhan selviytymistä koulukiusaajia vastaan tekeytymällä luokan pelleksi. Samalla teos luo varsin tarkkasilmäisen kuvan 1970-luvun ruotsista ja käsittelee myös sitä identiteettien ristivetoa, joka suomalaisen äidin ja ruotsalaisen isän pojalla on kohdattavanaan. Kieleltään teos on aivan erilainen kuin Torka aldrig tårar utan handskar -sarjan teokset, mutta siltikin varsin helppolukuinen. Kieltä pelkistää tapahtumien kuvaaminen lapsen näkökulmasta. Sarja jatkuu teoksilla Ett ufo gör entré ja Jenny.

uppsala1.jpg
Vanhan Uppsalan kummut.

Erlend Loe: Naiv. Super

Naiv. Super ei ole ruotsalaisen vaan norjalaisen kirjailijan Erlend Loen teos. Teos on kieleltään vielä helppolukuisempi kuin toisteiseksi kuvaamani Gardellin Torka aldrig tårar utan handskar -trilogia. Melkein tekisi mieli väittää, että tämän voisi lukea jopa alkuperäiskielellä norjaksi. Teos perustuu hyvin paljolti erilaisiin listoihin, joita tarinan omintakeinen päähenkilö laatii. Ei ole kovin vakavaa, jos joitakin sanoja lukuisista listoista ei ymmärtäisi.

Linda Olsson: Nu vill ja sjunga dig milda sånger

Teoksessa nuori kirjailija Veronika pakenee yksinäisyyteen Ruotsin maaseudulle saadakseen kirjoittaa rauhassa. Taustalla myllertää myös painostava suru, jonka Veronika toisaalta haluaa selättää, mutta jota hän toisaalta myös pakenee. Läheisessä mökissä, niin ikään yksinäisyydessä, asuu iäkäs Astrid. Lopulta yksinäisyyteensä ja omiin raskaisiin tunteisiinsa kietoutuneet naiset alkavat rakentaa toveruutta ja luottamusta. Luonnon kuvaus on keskeinen osa teosta ja heijastaa naisten sisäistä maailmaa ja tunneskaalaa. Tällainen sanasto voi tuntua paikka paikoin haastavalta ja heikentää siten teoksen syvyyttä, mutta juonen hahmottamista sanasto ei estä.

uppsala3
Uppsala on myös Pekka Töpöhännän koti.

Stieg Larsson: Millennium-trilogia

Kirjailijan kuoleman jälkeen julkaistu Stieg Larssonin Millennium-trilogia on 2000-luvun alun suurin tapaus ruotsalaisessa kirjallisuudessa. Millennium-trilogia on eräänlainen Ruotsin Da Vinci koodi, joka sai sellaisetkin lukemaan dekkareita, jotka eivät yleensä dekkareita lue, ja joka sai nekin ylipäänsä lukemaan, jotka eivät yleensä lue yhtään mitään.

Trilogiaan kuuluvat teokset Män som hatar kvinnor, Flickan som lekte med elden ja Luftslottet som sprängdes. Näistä ensimmäinen on mielestäni trilogian ylivoimaisesti paras. Halutessaan lukemisen voi lopettaa ensimmäisen osan jälkeen, koska teos on sinänsä itsenäinen ja ehjä kokonaisuus. Henkilöiden väliset suhteet kyllä kehittyvät merkittävästi kahdessa seuraavassa osassa, mutta niihin vaikuttavat tapahtumat ovat ensimmäisen osan tapahtumista erillisiä. Ensimmäisen osan lukemisen jälkeen seuraavien osien lukeminen on kielen osalta helpompaa, kun Larssonin tyyli on jo tullut tutuksi.

Jos näiden kohtalaisen pitkien teosten aloittaminen tuntuu hankalalta, voi pohjustukseksi katsoa teoksiin pohjautuvat elokuvatrilogiat, joita on tehty peräti kaksin kappalein, sekä ruotsalainen versio että Hollywood-versio. Jos trilogiasta oikein kovasti innostuu, voi lukemista jatkaa David Lagercrantzin teoksilla, jotka kirjailija on tehnyt Larssonin trilogian jatkoksi. Näitä osia en ole itse lukenut.

Muut pohjoismaiset dekkaristit

Jos on innokas rikoskirjallisuuden ja dekkareiden lukija, on ruotsin kielen kohentaminen todella helppoa. Ruotsalaisten dekkarimestareiden teoksia löytyy nimittäin pilvin pimein. Yllä mainitun Stieg Larssonin lisäksi kannattaa silmäillä ainakin Lars Keplerin, Jens Lapiduksen, Camilla Läckbergin, Henning Mankellin, Liza Marklundin ja Håkan Nesserin teoksia. Jo nopealla vilkaisulla pääsee kärryille siitä, riittääkö kielitaito teoksen haltuunottoon. Oma suosikkini löytyy Norjan puolelta, Jo Nesbøn Harry Hole -dekkarisarjasta. Larssonin Millennium-trilogian jälkeen meni satakunta sivua ennen kuin Nesbøn kieli ja tyyli tulivat tutuiksi, mutta tämän jälkeen kieli oli varsin miellyttävää ja helppoa lukea.

uppsala4
Fyris-joki Uppsalan keskustassa.

Ruotsiin liittyy myös ikuinen rakkauteni ruotsalaisyhtye Kentiin. Olen aiemmin kirjoittanut blogissani Kentistä tehdystä historiikista Du & jag Kent. Tuo teksti löytyy täältä.

10 kirjasuositusta sodasta

Kevään ja kesän matkat Krakovaan ja Berliiniin sekä The Pacific -sarjan katsominen HBO:sta ovat saaneet minut taas tovin tauon jälkeen lukemaan sotahistoriaan liittyviä teoksia. Päätin listata omat suosikkini, joista osa yllättää. Jos siis sotakirjat eivät lähtökohtaisesti kiinnosta, tästä listasta voi silti löytää luettavaa.

Sofi Oksanen: Kun kyyhkyset katosivat

Toisen maailmansodan myllerryksessä Viron miehittäjät vaihtuvat, ja myllerryksen jalkoihin joutuvat yksilöt yrittävät tehdä valintoja parhaansa mukaan selviytyäkseen. Toiset seuraavat sydäntään, toiset vaientavat sydämensä äänen valintojen edessä. Molempien kohtalot ovat omalla tavallaan yhtä traagiset. Teos on sukua Oksasen aiemmille teoksille Puhdistukselle ja Stalinin lehmille, jotka myös käsittelevät Neuvosto-Viron haavoja. Aiempien teosten tavoin Oksasen kerronta on mosaiikkimaista, mutta vangitsevaa. Kun kirjan on lukenut loppuun, on pakko lukea vielä uudelleen Rolandin ja Juuditin välillä käytävä ensimmäinen dialogi kirjan alusta. Heti alussa lukijan vaille vastauksia jättävä kohtaus aukeaa uudella tavalla ja on itse asiassa kirjan riipaisevin kohta.

Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe

Jos laittaisin tämän listauksen kirjat paremmuusjärjestykseen olisi Anthony Doerrin teos Kaikki se valo jota emme näe ykköspaikalla. Teos on kertakaikkiaan maaginen. Doerr punoo sotahistorian tapahtumat taitavasti vasten yksilön kokemusta ja sisäistä maailmaa ja kuljettelee hahmojaan ymmärtäväisesti läpi historian mullistusten. Teoksessa saksalainen Werner ajautuu pakotietä orpokodista ja näköalattomasta tulevaisuudesta etsiessään natsi-Saksan armeijan koulutukseen ja lopulta SS-yksikköön. Hänen siskonsa Jutta uskaltaa kysyä totalitarismin kauhujen edessä miksi, vaikka ei saisi. Ranskalaistyttö Marie-Laure osaa nähdä hyvyyttä ja toivoa, vaikka on sokea – ja ehkä juuri siksi. Maailman myllerryksessä kulkeutuvien ihmisten kohtalot herättävät lukijassa huiman tunnekirjon säälistä ymmärrykseen ja inhosta iloon. Juonessa läsnä oleva yliluonnollinen elementti saattaa häiritä mahdollisimman realistisia teoksia janoavaa lukijaa, mutta kannustan silti lukemaan tämän romaanin. Tämä teos on todellakin jotain aivan muuta – eikä pelkästään mielikuvistusta ruokkivan yliluonnollisen ulottuvuutensa vuoksi. Olen kirjoittanut teoksesta aiemmin pidemmin. Tuo blogipostaus löytyy täältä.

Minna Rytisalo: Lempi

Tässä Minna Rytisalon esikoisteoksessa kerrotaan päähenkilö Lempin tarina ilman Lempin itsensä ääntä. Lempin tarina nivoutuu yhteen kolmen eri kertojan kautta. Heille kaikille Lempi merkitsee eri asioita, ja vaikka Lempi ei ole fyysisesti läsnä teoksessa, on hän kaikkein keskeisin vaikutin kertojien kohtaloissa. Teosta voi suositella luettavaksi jo pelkästään sen poikkeuksellisen rakenteen vuoksi. Taustalla vaikuttaa Lapin sota, joka sysää tapahtumat liikkeelle. Jos ei ole erityisen innostunut sota-aikaan sijoittuvista romaaneista, on Lempi oiva teos luettavaksi. Sota toimii teoksessa kehyksenä tapahtumille, mutta ei silti ole kovin merkittävässä osassa. Teos on aihettaan isompi: se kysyy paitsi kuka on Lempi, myös mitä on lempi. Olen aiemmin kirjoittanut Minna Rytisalon toisesta romaanista, Rouva C:stä. Tuo blogipostaus löytyy täältä.

Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla

Moni varmaankin nostaisi tähän listaukseen Väinö Linnan Sotaromaanin tai Tuntemattoman sotilaan, mutta valitsen nyt toisin Linnan teosten välillä ja päädyn Pohjantähti-trilogiaan. Linna kuljettaa henkilöhahmonsa sekä Suomen sisällissodan että toisen maailmansodan läpi ja avaa yksilöiden kautta laajemman kulman kunkin sukupolven sotaan: Jussin ”sodan” uudisraivaajana luontoa vastaan, Akselin punaisten kapinan ja Vilhon talvi- ja jatkosodat. Yhtä merkittäviä kussakin sodassa ovat kotirintamalla Alman ja Elinan sisäiset sodat ja menetykset. Olen lukenut trilogian kahteen kertaan. Vetistelin sen kanssa 17-vuotiaana yhden kesän, koska teos tuntui vain niin käsittämättömän aidolta ja realistiselta. Minulle Linnan hienous liittyykin juuri tähän seikkaan: vaikka teos on aitoudessaan riipaiseva, on se kuitenkin fiktiota ja tällaisen aitouden illuusion synnyttäminen fiktion keinoin on mitä mykistävin taito. Akselin kirjettä vankileiriltä kotiin Elinalle ei voi lukea kuivin silmin toisellakaan lukukerralla.

Chris Cleave: Sodassa ja rakkaudessa

Jostain syystä odotin teoksen olevan kulunutta sota-rakkaus-hömppää, jossa miehet menevät tekemään suuria tekoja rintamalle, naiset huokailevat nenäliinoihinsa lähtevien junien laitureilla ja näiden välillä käydään kaihoisaa kirjeenvaihtoa. Jo alussa teos osoittaa olevansa jotain aivan muuta. Päähenkilö Mary ei todellakaan huokaile nenäliinaansa ja yllättää lukijan sanoillaan, elinvoimallaan ja seksuaalisuudellaan. Teos onnistuu yllättämään lukijan uudelleen ja uudelleen. Kun juoni näyttää luisuvan kohti klassista tarinaa samaan tyttöön rakastuvista ystävyksistä, teos yllättää lukijan jälleen. Henkilöhahmojen lisäksi teos rakentaa päähenkilöiksi myös sodan ja Lontoon, jotka ruumiillistuvat teoksessa suorastaan eläviksi olennoiksi, lähes käsinkosketeltaviksi.

Alistairin sielua hiveli, kun hän näki sen kaiken edessään parrasvalojen lämpimässä hohteessa. Vanha, rakas Lontoo – eri vuosisatojen yhteensulauma, puluja syöttävä kulkuri, jolla oli päällään kaikki vaatteet yhtä aikaa.

Teos on sota ja rakkaus -aihettaan laajempi. Se koskettelee myös moraalin kysymyksiä ja ottaa kantaa muun muassa luokkajakoon ja rasismiin.

Imre Kertész: Kohtalottomuus

Yksi pysäyttävimmistä keskitysleirikuvauksista budapestilaisen teinipojan silmin. Kertojan toteava ääni toimii teoksessa kahteen suuntaan: se toisaalta tuo teokseen koomisuutta, mutta toisaalta myös käsinkosketeltavan, sietämättömän tuskan tunteen. Teosta on vaikea lukea värisemättä ainakin jossain kohtaa. Teoksen lopetus, kertojan jonkinlainen yritys selittää kokemansa merkitystä ja vaikutusta, jää valitettavan irralliseksi. Itsekin nuorena keskitysleirille joutunut kirjailija Kertész on käsitellyt keskitysleirikokemuksensa seurauksia myöhemmissä teoksissaan.

IMG_0064

Sirpa Kähkönen: Graniittimies

Sirpa Kähkösen Graniittimies kuvaa Suomen sisällissodan myllerryksen jälkeen pakoon Neuvosto-Venäjälle lähtevien Klaran ja Iljan kohtalot. Pariskunta lähtee toisaalta pakoon, mutta toisaalta innolla uudenlaista yhteiskuntaa rakentamaan. Uskottavien hahmojen kohtaloiden kautta Kähkönen tulee käsitelleeksi taiten sen yhteiskunnallisen kaaoksen, joka Neuvostoliiton varhaisiin vuosikymmeniin liittyi. Vahvasta yhteiskunnallisesta ulottuvuudesta huolimatta sattuma on voimakkaasti läsnä tarinassa. Sattuma tuo massiivisen poliittisen koneiston rattaissa valintoja tekevien ihmisten kohtaloihin inhimillisyyttä. Teos on pelkästään uskomattoman hyvä. Toisaalta se myös vaatii lukijaltaan paljon: aimo pala Suomen ja Venäjän historiaa on tunnettava ymmärtääkseen yhteiskunnalliset olosuhteet ihmiskohtaloiden taustalla. Teos ei liikoja avaa esimerkiksi Iljan punavankitaustaa ja hänen ja Klaran Suomesta lähdön syitä. Hienovaraisiksi viittauksiksi menneeseen jäävät myös bloshevikkijohtaja Sergei Kirovin salamurha ja tästä alkaneet Stalinin raskaat puhdistukset. Olen kirjoittanut Graniittimiehestä laajemmin aiemmin. Tuo teksti löytyy täältä.

Katja Kettu: Kätilö

Lapin sotaan ajoittuva teos kertoo saksalaisten vankileirille työhön päätyvästä naisesta. Omassa pohjoissuomalaisessa yhteisössään hyljeksitty ”Vikasilmä”, lapsenpäästäjä rakastuu silmittömästi SS-joukkojen suomen-saksalaiseen sotilaaseen. Äkkiarvaamatta leimahtava rakkaus voisi viedä naisen mihin hyvänsä. Niin palavasti hän rakastuu, niin tiukasti hän on valmis pitämään kiinni. Tässä tapauksessa rakkaus vie hänet ehkä pahimpaan mahdolliseen paikkaan, vankileirille keskelle hirmutekoja, joiden kaameus paljastuu vasta vähitellen. Vaikka Suomen suhde Saksaan, saksalaismorsiamet ja vankien kohtelu leireillä ovat teoksessa keskeisiä aiheita, nousevat rakkauden ja moraalin kysymykset näitäkin merkittävämmiksi.

Anne Frank: Nuoren tytön päiväkirja

Tämä oli ensimmäinen sota-aikaan sijoittuva romaani, jonka luin nuorena. Pakahduttavinta teoksessa on se, kuinka juutalaistyttö Anne Frankin teksteistä välittyy nuoruuden toiveikkuus, kupliva rakkauden kaipuu ja tulevaisuuden haaveet, mutta samalla lukija tietää, että tuon kaiken historian julmat tapahtumat kahlitsevat. Teoksen lopun tylyä tiivistystä Anne Frankin kohtalosta Bergen-Belsenin keskitysleirillä pystyy hädin tuskin lukemaan.

Khaled Hosseini: Tuhat loistavaa aurinkoa

Sotaan kytkeytyvät romaanit koskevat monesti toista maailmansotaa. Jos teos ei koske Suomen osaa sodassa, niin sitten jonkun muun osapuolen, kuten tästäkin kirjalistauksesta on helppo huomata. On helppo unohtaa, että on toisia sotia, toisia maita ja toisia kulttuureja, joissa kuitenkin sota on yksilöille yhtä merkittävä tekijä riipimään koko elämä rikki kuin juuri meille tutuissa länsimaissa. Vaikka Afganistanin vuosikymmeniä jatkunut tulehtunut tilanne ei lähtökohtaisesti kiinnostaisi, kannattaa Khaled Hosseinin Tuhat loistavaa aurinkoa silti lukea. Teoksessa julminta ei suinkaan ole sota, vaan naisiin kohdistuva viha ja väkivalta.

Freddie Mercury – elämäkerta

F2reddie_Mercury_performing_in_New_Haven,_CT,_November_1977 (1)
Freddie Mercury keikalla New Havenissa 1977. Wikimedia Commons.

Bohemian Rhapsody -elokuvan innoittamana luin Laura Jacksonin Freddie Mercury -elämäkerran (Minerva 2012). Baletin harrastajana luin erityisen suurella mielenkiinnolla kohdat, jotka käsittelivät Freddie Mercuryn suhdetta balettiin.

Kouluvuosistaan saakka Freddie Mercury oli ollut viehättynyt baletista. Queen-yhtyeen keulahahmonakin hänet totuttiin näkemään toisinaan balettitossuissa keikoilla.

Vuonna 1979, jo ollessaan Queenin kaikkien tietoisuuteen nostama megatähti, hän heittäytyi täysin amatöörinä mukaan Englannin Kuninkaallisen baletin tanssigaalaan, jossa kerättiin varoja kehitysvammaisille lapsille.

Mercuryn kanssa ystävystyneen tanssijan Wayne Eaglingin mukaan projektiin kysyttiin alun perin Kate Bushia, mutta tämän manageri hylkäsi idean. Tilalle keksittiin Freddie Mercury. Wayne Eagling kertoo Mercuryn saapumisesta balettikoululle hauskasti teoksessa näin:

Freddie tuli paikalle valmiiksi trikoisiin ja balettitossuihin pukeutuneena ja me kaikki melkein pyörryimme nähdessämme hänet. (—) Muistan ikuisesti kun olimme harjoittelemassa Rhapsodya, ja sisään asteli koreografi Sir Frederick Ashton. Hän kysyi, mitä olin tekemässä, ja sitten hän näki Freddien ja kysyi ahdistuneella äänellä: ’Ja kuka tuo on?’ Vastasin hiukan nolostuneena: ’Hän on tunnettu rocktähti.’ Ashton katseli Mercurya päästä varpaisiin ja totesi: ’Hänellä on kauheat jalat!’

Esityksestä löytyy tallenteita Youtubessa. Valitettavasti tämä klippi ei ilmeisesti sisällä alkuperäistä ääntä esityksestä.

Lisäksi hyväntekeväisyysgaalassa Mercury ja tanssiryhmä esittivät uuden, Crazy Little Thing Called Love -kappaleen.

Freddie Mercury nähdään balettitanssijana myös yhtyeen vuoden 1984 hittikappaleen I Want to Break Free musiikkivideolla. Musiikkivideo on jaettu kolmeen osaan: ensimmäisessä osassa Queenin jäsenet nähdään seisomassa satojen faniensa esittämien kaivostyöläisten keskellä. Videon toisessa osuudessa Queenin jäsenet pelleilevät naisiksi pukeutuneina. Inspiraatio oli saatu Ison-Britannian suosituimpiin sarjoihin kuuluvan Coronation Streetin naishahmoista.

Kolmannessa ja viimeisessä osassa Freddie Mercury esiintyy yksin. Osuus on selvä ylistys Mercuryn ihailulle balettia kohtaan. Mercury oli haaveillut esittävänsä jotakin suurta balettitanssijaa, joten musiikkivideon kuvauksissa hänestä loihdittiin Wacław Niżyński. Koreografian teki Wayne Eagling mukaillen Faunin iltapäivä -teosta, jonka Niżyński oli tehnyt tunnetuksi. Lopullisessa musiikkivideossa Mercuryn balettiosuutta on alle minuutti. Kuvaukset kestivät kuitenkin kokonaisen päivän. Tuon ajan Mercury sai olla Niżyński.

Mercuryn balettisuorituksista olemassa olevat tallenteet kuvaavat hyvin, kuinka Mercurya ei voida pitää kovinkaan kummoisena balettitanssijana, mutta kuinka sataprosenttisesti, periksiantamattomasti ja täydellä sydämellä hän kuitenkin heittäytyi tanssiin. Ehkä juuri nämä balettisuoritukset tuovat upeimmalla tavalla esiin sen, kuinka häpeilemättömän rohkeasti Mercury toteutti itseään juuri sellaisena kuin hän oli.

Mitä Minna Canth ajattelisi nykypäivänä?

Mitä Minna Canth ajattelisi nykymaailman menosta? Tutkija Minna Maijala toteaa esseekokoelmassaan Punaiset kengät – Minna Canthista, rakkaudesta ja vallasta (Otava, 2019), että moni toimittaja kysyy tuon kysymyksen haastattelun lopuksi, mutta samalla keräilee jo haastatteluvehkeitään pois, vaikka kysymyksessä riittäisi vaikka millä mitalla perattavaa. Canth-asiantuntijana tunnettu Maijala onkin perannut kysymystä kokonaisen esseekokoelman verran. Tänä keväänä ilmestynyt Punaiset kengät käsittelee Minna Canthin teoksia ja ajattelua muun muassa nykypäivän politiikan, vallankäytön ja asenneilmapiirin valossa. Mitä kuuluu nyt niille yhteiskunnallisille epäkohdille, jotka jo Canth aikanaan nosti esiin?

Maijalan ote esseissä on feministinen, kuten Canthin perinnölle hyvin sopii. Maijala nojaa esseissään etenkin tunnettuun yhdysvaltalaiseen feministiin bell hooksiin. Myös Virginia Woolfin Oma huone on keskeinen lähde. Canthin teoksista etenkin romaanit Hanna ja Työmiehen vaimo sekä novelli Agnes toimivat esseiden näkökulmien peilinä.

Erityisen puhutteleva on rakkautta käsittelevä essee, jossa Maijala laittaa itsensä kirjoittajana likoon käsittelemällä avoimesti myös omia rakkauksiaan ja pettymyksiään. Erityisen havainnollinen ja herättelevä on puolestaan naisten kertomuksia tasa-arvon ja normien näkökulmasta käsittelevä essee.

Esseekokoelma on myös avoimen kantaaottava. Olkoonkin, että nykypäivän keskeiset kysymykset esimerkiksi sukupuolten tasa-arvosta, maahanmuuttopolitiikasta ja suhtautumisesta mielenterveysongelmiin peilautuvat Minna Canthin teoksiin ja ajatteluun, Maijala jatkaa niistä omia näkemyksiään. Tekstityyppinä essee toki sallii tällaisen kirjoittajan oman pohdinnan ja argumentoinnin, mutta kaltaiseni Minna Canth -intoilija olisi toivonut jopa syvällisempää Canthin näkemysten pohdintaa muiden lähteiden ja kirjoittajan omien näkemysten sijaan.

Paikoitellen esseet ovat myös mediakritiikkiä. Itseäni puhuttelee etenkin kritiikki, joka koskee naisten ja miesten esittämistä mediassa ja naisista ja miehistä käytettävien puhetapojen kritiikki. Liian usein löydän itseni sanomalehtien ääreltä tai lehtien verkkosivuilta toteamasta, että selaan pelkkiä miesten kuvia. Kuten Maijala havainnollisesti tuo esiin, kulttuurituotteet kuten elokuvat ja kirjallisuus sekä historiankirjoitus ovat sukupuolittuneita ja yleensä juuri naisten kertomusten kustannuksella.

Toisaalta minua aavistuksen verran myös vaivasi Maijalan mediakritiikki. Maijala kritisoi esimerkiksi Helsingin Sanomien tapaa uutisoida Suomen 100-vuotisjuhlavuonna naisministereitä esittelevän verkkosivuston julkistamisesta. HS:n jutun kärkenä oli presidentti Tarja Halosen kokema seksuaalinen häirintä. Maijala katsoo, että samaan aikaan artikkelin julkaisun kanssa, loppuvuonna 2017 käynnistynyt #metoo-kampanja sai toimittajan näkemään eduskunnan mahdollisena häirintäpaikkana, minkä vuoksi naisministereiden työtä esittelevä sivusto jäi uutisessa sivuseikaksi ja jutun aiheeksi tulivat ”sensaatiomaiset paljastukset naisministerien urallaan kokemasta häirinnästä”. Maijala katsoo, että tällaisen valinnan myötä työssään ansioitunut nainen (tässä tapauksessa ministeri) liukenee miehen toiminnan kohteeksi ja mies nousee jälleen aktiiviseksi toimijaksi.

On aivan tavanomaista uutistyötä, että kiinnostavilta, ajankohtaisilta tai muuten merkittäviltä henkilöiltä kysytään ajankohtaisista asioista tilaisuuksissa, joihin he osallistuvat. Maijalan esiin nostaman HS:n artikkelin aikaan sellainen oli #metoo-kampanja. Mielestäni on myös hyvin tärkeää, että yhteiskunnallisesti vaikutusvaltaiset naiset, kuten nyt vaikkapa Tarja Halonen, kertovat urallaan kohtaamastaan seksuaalisesta häirinnästä. Annan suuren arvon sille, että juuri Tarja Halonen, kiistatta Suomen vaikutusvaltaisimpia naispoliitikkoja ja merkittävä yhteiskunnallinen vaikuttaja, tuo esiin seksuaalisen häirinnän, jolla on edelleen iso merkitys naisten etenemisessä uralla, työelämän sukupuolittuneisuudessa ja työelämän valtarakenteissa. Esimerkiksi juuri elokuva-alalla, mistä #metoo sai alkunsa, vallankäytöllä ja valtarakenteilla on keskeinen yhteys seksuaaliseen häirintään. Näiden esiin tuomiselle ja mahdollisen yhteiskunnallisen keskustelun ja mediahuomion myötä tapahtuvalle purkamiselle Maijala ei anna HS:n jutussa mitään arvoa.

Kun Maijala ruotii HS:n artikkelin väärää näkökulmaa naisministereistä kertovan sivuston julkistamiseen, minä jäin miettimään, mitä Minna Canth tästä ajattelisi. Tähän Maijala hieman unohtaa vastata. Haluaisin ajatella, että lehtikirjoittajanakin kunnostautunut Canth ei olisi tyytynyt uutisoimaan sivuston julkistamisesta, vaan olisi rohkeasti kysynyt, mitä muuta nämä sivuston kuvaamat naiset ovat kuin ministereitä. Haluaisin ajatella myös, että Canth kirjoittaisi rohkeasti naisilta saamansa vastauksen julki. Vaikka se sitten koskisi seksuaalista häirintää. Tai etenkin silloin.

Olen kirjoittanut edellisessä blogipostauksessani Minna Rytisalon teoksesta Rouva C., joka käsittelee Minna Canthin avioliittoa. Tuo teksti löytyy täältä.

Aiemmin olen kirjoittanut Minna Maijalan Minna Canth -elämäkerrasta Herkkä, hellä, hehkuvainen. Tuo teksti löytyy täältä.

Poldark-kirjasarjan kirjat järjestyksessä

IMG-5182

Poldark-faneja on todellakin hellitty – niin tiiviiseen tahtiin uusia suomennoksia Winston Grahamin Poldark-kirjasarjan alkuperäisteoksista on julkaistu. Tähän mennessä Gummerus on julkaissut jo kahdeksan suomennosta kahdentoista teoksen sarjasta, kaikki vain muutaman viime vuoden aikana.

Olen kirjoittanut aiemmin blogissani Poldark-kirjasarjan kahdesta ensimmäisestä teoksesta. Sittemmin suomennoksia on siis tullut runsaasti lisää. Minulta onkin kysytty muun muassa suomennosten järjestyksestä ja teosten suhteesta tv-sarjan kausiin.

Tähän mennessä uusista suomennoksista on julkaistu vuosina 2016-2019:

  1. Kapinallinen
  2. Demelzan laulu
  3. Syytetty
  4. Vastatuulessa
  5. Musta kuu
  6. Neljä joutsenta
  7. Vihan vuorovedet
  8. Muukalainen mereltä

Puhun uusista suomennoksista, sillä kirjasarjan ensimmäisiä osia suomennettiin jo 1970- ja 80-luvuilla. Jostain syystä kirjasarjaa ei kuitenkaan tuolloin julkaistu suomeksi kokonaisuudessaan. Toivottavasti suomennosten julkaiseminen ei tällä kertaa jää kesken.

Toistaiseksi julkaistuista uusista suomennoksista Musta kuu ja Neljä joutsenta ovat mielenkiintoisia, koska ne kuuluvat Winston Grahamin niin sanottuun jälkimmäiseen osaan kirjasarjaa. Kuten aiemmin blogissani olen kertonut, Grahamilta julkaistiin neljä Poldark-sarjan kirjaa vuosina 1945-1953. Peräti 20 vuoden tauon jälkeen lähes 70-vuotiaana kirjailija jatkoi kirjasarjaa. The Black Moon teos julkaistiin vuonna 1973. Kyseinen teos aloitti siis kahdeksan jälkimmäisen teoksen sarjan Poldark-saagassa. The Black Moon, eli Musta kuu on viides uusista suomennoksista. Kahdestoista ja viimeinen kirjasarjan osa julkaistiin vuonna 2002. Winston Graham kuoli seuraavana vuonna 95-vuotiaana.

Gummerus on julkaissut uusia suomennoksia aika lailla samaan tahtiin kuin sarjan tuotantokausia on nähty tv:ssä Suomessa. Aivan yksi yhteen kirjasarjan osat ja tv-sarjan kaudet eivät kuitenkaan mene. Yksi kausi tv-sarjaa ei siis aina vastaa yhtä kirjasarjan osaa.

Vuonna 2019 julkaistuun Vihan vuorovedet -teokseen saakka kirjojen tapahtumia on myös tv-sarjassa. Vuonna 2019 julkaistu suomennos Muukalainen mereltä hyppää sitten jo kymmenen vuotta ajassa eteenpäin, jolloin Demelzan ja Rossin lapset ovat jo varttuneet ja tulevat keskeisiksi hahmoiksi tarinassa. Näitä tapahtumia ei siis ole tv-sarjassa nähty, koska tv-sarja päättyi tiettävästi viidenteen tuotantokauteen. Tosin on huhuttu, ettei viides kausi olisikaan viimeinen. Herkulliset mahdollisuudet tv-sarjan jatkamiseen olisi, koska teoksia on yhteensä peräti 12.

Aiemmassa blogikirjoituksessani en valitettavasti voinut kehua kovin korkealle Grahamin kirjasarjaa. Pidin Grahamin kirjasarjaa viihdyttävänä, helposti lähestyttävänä ja nopealukuisena, mutta en läheskään yhtä vaikuttavana kuin tv-sarjaa olen pitänyt. Erityisesti ontuu kielellinen ilmaisu. Kirjasarjaa kannattaakin lukea viihdearvon vuoksi ja tv-sarjan loistavien näyttelijöiden suorituksia muistellakseen. Esimerkiksi suomennoksessa Neljä joutsenta on mukana sukupuut tarinassa esiintyvistä suvuista. Vähintäänkin niiden tutkimisen ja hahmottamisen vuoksi kirjoihin kannattaa tutustua.

Enemmän harmittelisin kuitenkin sitä, jos Poldarkien tarinaa ei nähtäisi loppuun saakka tv-sarjana kuin sitä, että suomennoksia kirjasarjan kaikista osista ei taaskaan julkaistaisi.

Aiempi kirjoitukseni Poldark-kirjasarjasta löytyy täältä.

Tämä on päivittyvä blogiteksti. Blogiteksti päivittyy sitä mukaa, kun uusia suomennoksia Poldark-kirjasarjasta julkaistaan.