Minä ja Manner

Edellisessä kirjoituksessani kieltäydyin asettamasta blogiani tietyn aihepiirin tai teeman asettamiin raameihin ja määrittelin blogini tarkoitukseksi – eräänlaisena itseisarvona – kirjoittamisen.

Jonkinlaiset suuntaviivat blogilleni asettaa kuitenkin blogin nimi ”Minne aamut menevät”. Ymmärrän sen nyt, kun avaan ja perustelen blogin nimen valintaa.

”Minne aamut menevät” on suora viittaus runoilija Eeva-Liisa Manneriin (1921-1995). Kyseinen säe avaa syksyaiheisen runon Mannerin kokoelmassa Niin vaihtuivat vuoden ajat (1964).

Minne aamut menevät / Vihreä aamu lankeaa alas puista, / puiden lehtien läpi, linnut pudottavat laulunsa, / puiden lehtien läpi.

Aamut putoavat, linnut, laulut, / sateet satavat; pilvet, taivaan paimentolaiset / hajoavat tuuleen.

Vuodenajat kääntyvät, syksy / kulkee korjuuvaunuilla ohi / läpi hiljaisten laaksojen.

Talvi avaa vaippansa, peittää peltojen ruudut.

Eeva- Liisa Manner, Niin vaihtuivat vuoden ajat (1964)

Manner vei minut mukanaan, kun luin Helena Sinervon Finlandia-palkitun romaanin Runoilijan talossa (2004). Luin teoksen paljon sen julkaisun jälkeen, olisiko vuosi ollut 2013. Tartuin teokseen Sinervon teoksellaan saavuttaman menestyksen, en lainkaan Eeva-Liisa Mannerin ansioiden vuoksi. Manner oli tuolloin minulle vielä tuntematon suuruus. Tietämättäni tallasin vuosia hänen kotitalonsa ohi Tampereen Ojakadulla ja Mäntykadulla.

Sinervon teoksesta välittynyt Mannerin melankolia vetosi minuun. Samastuin voimakkaasti maanjäristyksen runteleman Espanjan kotinsa raunioilla haahuilevaan runoilijaan, hänen yhtäaikaiseen päättäväisyyteensä ja voimattomuuteensa. En osaa täysin selittää, miksi löysin niin syvän yhteyden Manneriin. Unohdin välittömästi, että Mannerin tunteita ja ajatuksia tulkitsee minulle toinen kirjailija. Sinervon teoksen hienous perustuu mielestäni juuri siihen, että hän osaa häivyttää itsensä tekstistä niin täydellisesti. Läsnä on vain Manner. Ehkä luin teoksen oikeassa elämänvaiheessa: jotain vanhaa oli romuttumassa ja edessä päätös, rakentaako uutta vai paikata vanhaa.

Sinervon teoksen luettuani, tutustuin Manneria käsitteleviin muihin teoksiin, pääasiassa tieteellisiin artikkeleihin ja tietysti Mannerin omaan tuotantoon. Hämmästyin, kuinka Sinervon teoksen perusteella olin pystynyt jo aavistamaan Mannerin lyriikan luonteen, sen teemat ja Mannerin tyylin kirjoittaa.

Hämmästykseni syveni yhä, kun sain selville, että tärkeä pala Mannerin luontoaiheista tuotantoa on syntynyt Kangasalan Havisevalla, missä sijainneessa askeettisessa mökissä Manner kirjoitti muun muassa 1960-luvun alussa julkaistun kokoelmansa Niin vauhtuivat vuoden ajat (1964). Rakkaan ystäväni kautta minulla on tärkeä yhteys Havisevan kylään. Olemme viettäneet siellä paljon aikaa ja seutu muistuttaa minua lapsuudenkodistani Saimaan seudulla Järvi-Suomen sydämessä. Koska koin ehkä kaikkein puhuttelevimmiksi juuri Mannerin luontorunot, ansaitsivat Manner ja Haviseva itsestäänselvästi viittauksen tämän blogin nimessä.

Tutkija, Manner-asiantuntija Tuula Hökkä on lukuisten Eeva-Liisa Manneria koskevien tutkimustensa ja artikkeliensa joukossa tarkastellut myös Mannerin Havisevan vuosina kirjoitettuja runoja. Havisevan runojen filosofiaa käsittelevässä artikkelissaan Hökän tarkastelussa on juuri Mannerin luontorunojen kokoelma Niin vaihtuivat vuoden ajat (1964) (Niin & näin 4/2005). Syysaiheisesta runosta ”Minne aamut menevät” Hökkä lukee runoilijan kysymisen ja hämmästyksen. Hökkä kirjoittaa:

 Se, mikä hämmästyttää, alkaa vaatia pohdintaa ja odottaa tulkintaa. Hämmästys on runoilijalle runoilijantyön lähtökohta. Luonnossa nähty ja koettu saa kysymään laajan perustavan kysymyksen: ”Minne aamut menevät”

Hökkä 2005: Niin & näin 4/2005, 38.
Luen Mannerin luontorunoista ja Hökän viittaamasta runoilijan hämmästyksestä myös oman tekstini lähtökohdan. Hämmästyksen täytyy siis väistämättä olla jonkinlainen alullepanija myös tämän blogin teksteille. Samalla hämmästys on väljä raami blogin aiheskaalalle, jota alun perin kieltäydyin suitsimasta lainkaan.