Pari sanaa Pulkkisen kielestä

Riikka Pulkkisen Vieras (2012) kuuluu ”luin vasta nyt” -blogipäivitysten sarjaan. Odotin teokselta paljon, koska olen lukenut aiemmin Vierasta edeltäneet teokset Raja (2006) ja Totuus (2010). Totuus otti tyylissä, henkilöhahmojen konstruktiossa, juonen kudelmassa ja kielellisessä ilmaisussa valtavan harppauksen suhteessa Rajaan ja on yksi vaikuttavimmista suomalaisten nykykirjailijoiden teoksista, joita olen pariin vuoteen lukenut.

Vastaavaa kokemusta en saanut Vieraasta. Lukukokemukseni latteudesta voin syyttää paljolti aiempia lukukokemuksiani teemoista, joihin Pulkkinen teoksessaan tarttuu. Usko, anoreksia, tanssi kielenä, minuuden rajat ja muukalaisuus ovat kaikki alueita, jotka olen kaunokirjallisuudessa kalunnut loppuun. Toiston maku jää myös teoksen päätöksestä, jossa kuvaillaan päähenkilön kokemusta synnytyksestä: Pulkkinenhan on kirjoittanut omista raskausajan ja synnytyksen kokemuksistaan pitkän artikkelin Imageen (2/2014). Toki tässä suhteessa Vieras olisi tuntunut tuoreemmalta, jos olisin lukenut sen ilmestymisensä aikaan vuonna 2012.

Teoksen anniksi jää Pulkkisen kielellisten oivallusten ihailu ja tapahtumien taustalla väijyvä ihana New York. Tosin kielellisessä ilmaisussa Pulkkinen on lyömätön mestari.

Katson mykkää puhelinta. Voisin soittaa, mutta en. Tälläkin hetkellä hän odottaa. Tai ehkä hän on sittenkin luopunut koko ajatuksesta. Hän kävelee Korkeavuorenkatua edestakaisin. Töihin, kauppaan, jalkapalloharjoituksiin, oluelle ystäviensä kanssa. Ehkä hän tähyää toukokuun kirkkaassa iltavalossa taivaalle, tuntee ilman kevenneen, on toiveikas niin kuin aina keväisin, eikä uhraa minulle ajatustakaan.

Vieras (2012: 135)

Kuvailisin Pulkkisen kieltä vietteleväksi. Hänen kielensä voima syntyy niukan eleettömyyden ja villin purskahtelun ristivedosta. Pulkkisen taito käyttää sanoja on niin viettelevää, että häneltä voisi lukea halulla melkein mitä hyvänsä tekstiä, olla piittaamatta sisällöstä, antaa vain kielen ottaa vietäväkseen. Etenkin hänen luontevuutensa homodiegeettisen minä-kertojan kuljettamisessa näyttää saavan esiin parhaat puolet Pulkkisen kielestä.

Koska Vieras ei juonensa, henkilöhahmojensa tai teemojensa osalta tarjonnut minulle tarpeeksi ärsykkeitä, panin ilmeisesti kaiken huomioni juuri Pulkkisen kielellisiin keinoihin. Teos sai minut oivaltamaan aivan uusia kielellisiä yhteyksiä Eeva-Liisa Manneriin, runoilijaan, jonka tuotantoa kovasti ihailen. Pulkkisen ja Mannerin väliset yhteydet avasi minulle tämä virke, jota pidän intertekstuaalisena viittauksena Mannerin säkeisiin ”Jos suru savuaisi, / maa peittyisi savuun” ja ”Jos tämä rakkaus, / (—) nousisi ja leviäisi, / se peittäisi valtakunnan kuin tuhka.”

Jos lempeys mahtuisi kielen kärjelle, hän hyväilisi minua nyt koko lempeydellään.

Vieras (2012: 279)

Jälkikäteen ajateltuna tämä yhteys selittää minulle jotain siitä, miksi Pulkkisen kielessä on tietty tuttuus, miksi olen altis sille jo ensimmäisistä virkkeistä lähtien. Pulkkisen tekstiä lukiessa vallitsee sama tunne kuin silloin, kun kohtaa ulkomailla tutulta näyttävän henkilön tai jonkun, joka muistuttaa jotakuta ja pohtii vielä Suomessakin, kuka hän oli, vaikka voi olla aivan varma siitä, ettei hän kukaan tuttu ollut.