Graniittimies

Finlandia-ehdokkaana olleelle Sirpa Kähkösen (Otava 2014) Graniittimiehelle ei lopulta palkintoa myönnetty, mutta henkisesti se voitti minun kirjavuoteni Finlandian, Tieto-Finlandian ja Junior-Finlandian: niin väkevä Graniittimies on, ja niin vakuuttava on kokeneen Kähkösen kyky nousta kielellisesti ja kerronnallisesti kokonaan uudelle tasolle.

Graniittimiehen erityisansiot ovat sen taiten kuvatuissa henkilöissä ja kielessä. Kähkönen katsoo henkilöitään heidän silmiensä tasalta, kaduilla, kellariloukoissa, kommunalkoissa, ja onnistuu kuvaamaan heidät kaikessa pal
jaudessaan harvinaisen empaattisesti. Empatia vyöryy tekstistä myös lukukokemukseen. Etenkin Kähkösen tapa kuvata teoksen lapset, niin hurjat katulapset kuin kypsymätön Shura ja yhteiskunnan myllerryksen keskellä viattomasti kasvanut Katinka, saa lukijan puolelleen.IMG_0064

Erityisen mieleenpainuva on katulasten keskenään puhuma slangi, jonka Kähkönen kaunistelematta mutta uskottavasti heidän suuhunsa asettelee. Vastapainona tälle on läpi teoksen läikähtelevä yllätyksellinen kieli, joka tuntuu lukukokemuksessa ilahduttavan uudelta, vaikka tietää kielen kaikuvan mennyttä aikaa.

Henkilöiden paljaan ihmisyyden taustalla vuoroin väijyy ja vuoroin hyökkäilee kesyttämätön Pietari. Pietari, Petrograd ja Leningrad. Kaupunki monine kasvoineen historian myrskyisimpinä vuosikymmeninä. Kähkönen on tehnyt Pietarin ja sen yhteiskunnallisten murrosten selvityksessä kunnioitettavan taustatyön ja nivoo historian taiten osaksi teoksen tarinaa ja henkilöitä. Historian todelliset tapahtumat vaikuttavat henkilöiden kohtaloihin, mutta samalla tarinassa on vahvasti läsnä inhimillisyys ja sattuma: on monelta osin sattumaa ja inhimillisten tunteiden vallassa tehtyjen päätösten tulos, että henkilöille käy kuten käy. Esimerkiksi Klara lähtee paljolti nuoren rakkauden palosta seuraamaan Iljaa Suomen rajan yli Venäjälle. Venäjällä he tutustuvat paljolti sattuman kautta erilaisiin ihmisiin, myös ”entisiin ihmisiin”, joiden vaino voi viedä vankimmankin aatteen ihmisen vaikeuksiin, kun Petrogradista tulee Leningrad ja hankalat ajat alkavat. Niinpä myös osin aivan sattumalta yhdestä hyvästä ystävästä voi tulla NKVD:läinen, joku perheenjäsen katoaa, jollekin täytyy kääntää selkänsä ja jotakuta ei voi edes nimeltä mainita. Kaiken tämän teos esittää luonnollisena inhimillisten valintojen ja yhteiskunnallisten murrosten liittona.

Ja kerrottiin että juuri silloin koko neuvostomaa seisoi hetken aikaa kuin epäröiden kynnyksellä – seisoivat junat raiteillaan, laivat eteläisillä merillä, tehtaiden ja pajojen koneet. Ja sitten syvään hiljaisuuteen radio kuulutti lyhyen viestinsä: ”Lenin on kuollut – leninismi elää!” Niin meille alkoivat hyiset, vakavat sydäntalven viikot. (s.90-91)

Tässä Kähkönen vaatii myös lukijaltaan paljon: aimo pala Suomen ja Venäjän historiaa on tunnettava, ymmärtääkseen yhteiskunnalliset olosuhteet ihmiskohtaloiden taustalla. Teos ei liikoja avaa esimerkiksi Iljan punavankitaustaa ja hänen ja Klaran Suomesta lähdön syitä. Hienovaraisiksi viittauksiksi menneeseen jäävät myös bloshevikkijohtaja Sergei Kirovin salamurha ja tästä alkaneet Stalinin raskaat puhdistukset.

Kaikkein väkevimmin Kähkönen onnistuu kuvaamaan myllerryksessä olevan miljoonakaupungin ja koko yhteiskunnan vaikutuksen yksilöön juuri päähenkilö Klaran kautta. Jo varsin varhaisessa vaiheessa tarinaa käy selväksi, että lupauksen uudesta elämästä ja vapaudesta sisällään pitänyt Pietari käy Klaralle ylivoimaiseksi ja hänen sosialistinen aatteenpalonsa pettää hänet käytännössä. Klara menettää hartaasti toivomansa lapsen raskauden alkuvaiheessa heti Pietariin saavuttuaan, ei opi kieltä yhtä ketterästi kuin miehensä Ilja, ei kiinnity puolueeseen, kuten sen riveihin vihitty Ilja ja eksyy Pietarin kylmillä kaduilla aivan kotikulmillaankin.

Varsin pian Klara alkaa kyseenalaistaa myös sosialismin aatteen vaikutukset katulasten parissa työskennellessään.

Ja viimeksi, ennen nukahtamistani käsitin, että en ollut sanonut Iljallekaan tärkeintä ajatusta, joka oli muovautunut mielessäni Ilon seppien työtä tehdessäni. Me teimme itse orpoja, teimme niitä päivittäin, asettamalla teorian käytännön edelle, kollektiivin yksilön edelle. Teimme orpoja halukkaammin kuin huopikkaita, samovaareja, raitiovaunukiskoja ja tiiliä. (s. 145)

Hän näkee, ettei vallankumous ole korjannut sitä, mikä sen piti korjata ja kokee, ettei vallankumouksen eteen ponnistelleetkaan voi ongelmia korjata. Hän tuntee suurta voimattomuutta parantamaan itse tilannetta.

”Meidän pitää vain rikkinäisen keskellä oppia elämään”, sanoi Galkin. ”Yrittämättäkään sitä eheäksi tehdä.” (s. 149)

Kuin merkiksi alkavista raaoista puhdistuksista ja kaiken aiemmin vaalitun tuhoutumisesta Klara haipuu tekstissä sairaudelleen uupuneeksi, poissaolevaksi hahmoksi makuuhuoneen vuoteeseen. Tekijöitään vastaan kääntynyt vallankumous ja tappokoneistoksi muuttunut puolue, Pietari koko voimassaan, tuntuvat lopullisesti Klaran vaipumisen myötä päihittäneen paitsi Klaran myös uutta maailmaa innolla rakentaneet uudet ihmiset tai sen myllerryksissä pitkään sinnittelleet entiset ihmiset. Klaran lisäksi jokainen muu henkilö on omalla tavallaan kipuilevan vallankumouksen ja alkavan maailmanpalon uhri. Jokaisen kohtalo asettuu omalla tavallaan osaksi suurempaa historiallista kuvaa siitä, mitä Venäjä 1920-1930-luvuilla kansalaisilleen teki.