Eveliina Talvitien teos Hieno vai huono: Nainen jolla on maine (2015) näyttäisi olleen esillä kirjablogeissa ja arviointikappaleena minäkin sen sain luettavakseni, mutta sanoma- tai aikakauslehtien kirja-arvioissa sitä ei ole taidettu juurikaan noteerata.
Talvitien teoksen puoleen minua veti jokin aika aikaisemmin lukemani Olivian (4/2015) artikkeli Pokkaa, perkele! Artikkeli käsittelee muun muassa työelämässä naisiin iskostunutta kiltti tyttö -syndroomaa: Pätevät naiset uskaltavat vasta, kun ovat aivan varmoja osaamisestaan. Samaan aikaan hädin tuskin pätevät miehet vievät pokkana ylennykset ja palkkiot itseään pätevämmiltä naisilta.
Artikkelissa haastatellaan muun muassa kirjailija Rosa Meriläistä, ”pokkanaisten gurua”. Haastattelussa Meriläinen kertoo näkemyksensä siitä, miten pokkanaiseksi tullaan:
Opettelemalla pois tytöille opetetusta itsehillinnästä ja itseen kohdistuvan huomion välttämisestä.
Rosa Meriläinen (Olivia 4/2015)
Työelämätutkimuksissa on huomattu, että naisten koetaan olevan vastuussa työpaikan harmoniasta. Miehet voivat haastaa ja tuoda epäkohtia esille, mutta sama käytös tulkitaan naisilta riidanhaluksi.
Rosa Meriläinen (Olivia 4/2015)
Olivian artikkeli pokkanaisista tarjosi minulle monta tarttumakohtaa, koska olen monesti pohtinut työelämän sanattomia lainalaisuuksia ja kokenut kärsiväni kympin tytön imagosta: Vaikka tietäisin ja osaisin paremmin kuin muut, en välttämättä tuo kantaani ja taitojani esiin, jos en ole asiastani aivan varma. Samalla joku, (en väitä, että aina mies) jolla on pokkaa muttei välttämättä asiantuntemusta tuo ajatuksensa kuuluvasti julki ja saa kannatusta vain, koska on esittänyt ylipäänsä jonkin idean. En haluaisi luopua ajatuksesta, että tekemällä työnsä hyvin tulokset puhuvat puolestaan, mutta olen joutunut myöntämään, ettei sillä läheskään aina saavuta kiitosta tai arvostusta, jonka työ ansaitsisi.
Kun pyörittelin vielä mielessäni teemaa pokkanaisista, löysin Talvitien teoksen ja tiesin tarttuvani kirjaan heti, kun mahdollista. Teoksen nimi Hieno vai huono: Nainen jolla on maine lupaa jo paljon siitä, mitä on luvassa. Oletin – aivan oikein – saavani jatkoa minua puhutelleeseen pokkanaiseuteen. Toki ennakko-oletuksiani tuki myös Talvitien teoksen melko alleviivaava kansikuva: kannessa Madonna-hahmo näyttää punattu kynsi uhmakkaasti koholla keskisormea katsojalle. Suupielestä roikkuu rööki. Ehkä vähemmänkin alleviivaava kansikuva olisi riittänyt kertomaan, mistä on kyse?
Teoksessa Talvitie punoo muun muassa kaunokirjallisuuden ja historian hahmojen, kuten Madame Bovaryn, Kleopatran ja Peppi Pitkätossun, identiteetit osaksi fiktionaalistettuja tarinoita. Tarinoilla Talvitie kuvaa naisten rakentamia ja naisille tarjottuja tosielämän rooleja. Fiktionaalistettuja tarinoita Talvitie peilaa osioihin, joissa hän käy läpi naisten aseman kehitystä historiassa muun muassa kulttuurintutkimuksen, poliittisen historian, sukupuolen tutkimuksen ja lehtiartikkeleiden kautta.
Juuri tämä historiallinen läpileikkaus on mielestäni Talvitien teoksen parasta antia. Tutkimustietoon perustuvat kohdat tekstistä yllättävät perehtyneenkin lukijan osuvasti valituilla esimerkeillä.
Vuonna 1935 säädettiin vielä laki, jonka mukaan jokaisen naimattoman kaksikymmentäneljä vuotta täyttäneen suomalaisen oli maksettava kovennettuja veroja. (—) Vanhanpiian vero poistui vasta vuonna 1975.
Eveliina Talvitie (2015: 20)
Talvitien journalistinen ote ja tiedon harkittu valinta tekevät näistä tekstin osioista miellyttäviä lukea. Huomasin silmieni harhailevan sivuilla fiktionaalistettuja tarinoita lukiessani. Sen sijaan Talvitien kiinnostavasti tarjoilemaa aikajanaa naisten asemasta luin suurella mielenkiinnolla ja olisin suonut hänen nipistävän näille teoksen osille hieman enemmän sivuja kuin tarinallisille osille.
Minne aamut menevät 
