Luin Anthony Doerrin teoksen Kaikki se valo jota emme näe (suom. 2015) kesälomamatkalla Berliinissä. Tavallaan Berliini valitsi teoksen puolestani: sijoittuuhan teos toisen maailmansodan tapahtumiin ja osittain natsi-Saksan aikaiseen Berliiniin.
Koska teos on Pulitzer-voittaja ja olin lukenut siitä jo viime vuonna pelkästään ylistäviä arvioita, odotusteni kirjaa kohtaan olisi pitänyt varmaankin olla huikean korkealla. Jostain syystä kohkaus vaikuttaa minuun päinvastoin: mitä enemmän meteliä, sitä vähemmän kirja enää kiinnostaa. Ehkä osa lukemisen riemusta liittyy minulla siihen, että hyvän tovin kirjaston hyllyjen välissä hortoiltuani tartun melko sattumanvaraisesti johonkin teokseen, joka sitten paljastuukin helmeksi ilman, että olin lukenut kirjasta etukäteen yhtään mitään.
Eli oikeastaan en odottanut Doerrin teoksen mykistävän, läkähdyttävän, viihdyttävän, tai hirvittävän minua tai tekevän minulle mitään muutakaan, mitä teoksen oli arvioissa vakuuteltu minulle tekevän. Pakko myöntää, että odotin teoksen olevan jälleen yksi romaani, jossa toisen maailmansodan tapahtumien varjolla myydään jälleen kerran jotakin rakkaushömppää tai jotain, jolla ei ole sotahistorian kanssa lopulta oikeastaan mitään tekemistä. VIRHE!
En tiedä, onko teos mykistävä tai läkähdyttävä (en oikein osaa käyttää tällaisia sanoja kirjojen kuvauksessa), mutta vaikuttava, koskettava ja ehdottomasti lukemisen arvoinen teos on. Itkin jo menomatkalla lentokoneessa.
Doerrin tarinassa nivoutuvat yhteen inhimillinen ja maaginen, ajan asettamat vaatimukset ja yksilön ihanteet, historian kauhut ja pienet pilkahdukset paremmasta tulevaisuudesta. Kirjailija punoo historian tapahtumat taitavasti vasten yksilön kokemusta ja sisäistä maailmaa. Teos kysyy, mitä yksilö voi valita ja mitä ei ja kuljettelee hahmojaan ymmärtäväisesti läpi historian mullistusten.
Teoksessa saksalainen Werner ajautuu pakotietä orpokodista ja näköalattomasta tulevaisuudesta etsiessään natsi-Saksan armeijan koulutukseen ja sotatantereille radiolähetyksiä vakoilevaan SS-yksikköön. Hänen siskonsa Jutta uskaltaa kysyä totalitarismin kauhujen edessä miksi, vaikka ei saisi. Ranskalaistyttö Marie-Laure osaa nähdä hyvyyttä ja toivoa, vaikka on sokea – ja ehkä juuri siksi.
Maailman myllerryksessä kulkeutuvien ihmisten kohtalot herättävät lukijassa huiman tunnekirjon säälistä ymmärrykseen ja inhosta iloon. Yksi Doerrin ehdottomista ansioista onkin tarkka taustatyö ja samastuttavat henkilöhahmot. Nämä yhdistettynä vetävään kieleen avaavat lukijalle mahdollisuuden samastua henkilöihin ja ymmärtää heitä rintamalinjan molemmilla puolilla.
Tarinan taustalla väikkyvät ihana Pariisi ja Berliini. Seuraavaa kesälomaa odotellessa saatte läjän lomakuvia Berliinistä.
Minne aamut menevät 
