Blogipostaus Fifty Shades of Grey -trilogiasta vuonna 2017. Ihanko oikeasti? Kyllä.
E. L. Jamesin Fifty Shadesista kohkahtiin jo vuonna 2012, ja itse luin teokset vuonna 2015, joten sikäli tämä blogipostaus on taivaallisen vanha. Kesti vain näin kauan keksiä jotain sanottavaa läpeensä ontoista teoksista! Ei vaan, juolahti mieleen, että en koskaan kirjoittanut trilogiasta mitään, kun sen luin. Huomasin myös, että teoksista on kyllä kuhinaa netin keskustelupalstoilla ja joitakin lyttääviä lehtijuttuja, mutta yllättävän vähän tavisten kirjabloggauksia. Helmikuussa ilmestymässä on trilogian toiseen osaan perustuva elokuva.
Ja jos ei muuta, niin ainakin nyt Fifty Shadesista voi kirjoittaa ilman, että tarvitsee varoa turhaan juonipaljastuksia: KAIKKI ovat varmasti jo kirjat ehtineet lukaista. Jos ei ole, niin lukeminen kannattaa lopettaa tähän. Yleensä yritän välttää kertomasta kirjoista liikaa, (muuten blogia ei varmaan lukisi kukaan, liekö lukee nytkään!) mutta nyt aion paljastaa kaiken – niinhän Fifty Shadesissakin tehdään. Paljastamalla kirjasta tarpeeksi pyrin myös siihen, ettei kukaan enää antaisi killinkiäkään E. L. Jamesin taskuun.
Miksi minä sitten luin Fifty Shades of Greyn? Vieläpä kokonaiset kolme osaa! Luin ne, koska halusin. Kirjallisuuden opinnoissa puhutaan monesti kirjallisuuden kaanonista ja teosten kirjallisuudellisuudesta. Monesti näissä keskusteluissa Fifty Shades of Greyt nousevat esiin kaiken länsimaisessa kirjallisuudessa arvostettavan vastakohtana, jonain alimpana tekstitehtailun muotona, jonka tarkoitus vaikuttaa olevan pelkästään masturbointi. Outoa kyllä, tavallaan siis luin trilogian tullakseni viisaammaksi. En tullut.
Miksi sitten teokset ovat niin menestyneitä, jos ne kerran ovat niin surkeita?
1. James kehtasi kirjoittaa kirjan tavalla, jolla muut eivät
Tarkemmin sanottuna James kehtasi kirjoittaa kirjan, jossa on onnettoman yksinkertainen juoni, sillä James näyttää jaksavan keskittyä kirjoittamaan pelkästään mauttomuuteen saakka kliseisiä sänkykohtauksia (ja auto- ja hissi- ja venevaja- ja ties mitä kohtauksia). Kliseisyydet saavat lopullisen kruunun, kun naispäähenkilö Anastasian paras ystävä ja miespäähenkilö Christian Greyn veli löytävät – tietenkin – toisensa ja kun Anastasia ja Christian saavat lapsen – keisarinleikkauksella tietenkin.
Henkilöhahmojen rakenteluun tai tekstin kieleen ei ole käytetty turhaan aikaa. Kielellisesti poikkeuksellisen toisteinen ja tökerö teksti vaikuttaa tulleen paperille sellaisena kuin se on sattunut ensiraapaisulla tulemaan. Pääosassa on siis se itsensä: seksi. Muuhun ei ole hukattu resursseja. Ja sekös myy!
2. James kehtasi kirjoittaa samalla sapluunalla neljä eri teosta
Tätä samaa tavaraa on todellakin kokonaisen kolmen + yhden teoksen verran, koska neljä on tietenkin enemmän kuin kaksi tai kolme ja koska tällaisen teoksen tapauksessa useamman tekaisee varmasti aivan yhtä nopeasti kuin joku muu yhden puolikkaan.
Trilogian päälle James on kirjoittanut vielä teoksen Grey, eli Fifty Shades of Grey -trilogian tapahtumat Christian Greyn näkökulmasta kerrottuna. Kaikki kunnia tästä Jamesille. Vaatii varmasti pokkaa.
3. Fifty Shadesin universaali aihe vetoaa sekä miehiin että naisiin
Ja sekä nuoriin että vanhoihin. Seksi – voiko olla paljon universaalisti vetävämpää aihetta?
Fifty Shades ei varmasti olisi niin huiman myyty kuin se on ollut, jos teosta eivät olisi ostaneet sekä miehet että naiset.
Teos vetoaa varmasti miehiin, koska kukapa ei fantasioisi naapurintyttömäisestä kiltistä neitsyestä, joka ymmärtää alistua tuhmiin leikkeihin. Teos vetoaa puolestaan naisiin varmasti, koska kukapa ei haaveilisi komeasta miljonääristä, joka lahjoittelee kalliita tavaroita, ottaa aina ohjat sängyssä ja sessio päättyy AINA orgasmiin – tai useisiin. Tiedän, että puhun stereotypioilla, mutta niistä tässä teoksessa on kyse.
Teos hyödyntää fantasioita ja suoltaa sanoiksi sitä, mitä moni salaa päiväuneksii. Fantasioistahan voi nauttia, vaikka tietää, etteivät ne ole realistisia ja vaikka ei edes haluaisi niiden toteutuvat todellisuudessa. Tätä tarkoitusta teos palvelee täydellisesti.
Surkeimmassakin kirjassa on kai pakko olla jotain hyvääkin, eikö? Fifty Shades on mahdollisesti saanut jonkun innostumaan lukemisesta. Ehkä teokset ovat toimineet innoituksena myös kotien ”play roomeille”.
Minne aamut menevät 