Hannu Linkolan Kent historiikki Du & jag Kent – Rakkaus kuin laulut joita kuulemme (S&S, 2017) on yksi mielenkiintoisimpia bändihistoriikkeja ja artistielämäkertoja, joita olen lukenut. Teos on kunnioitettavan huolellinen ja perusteellinen, olematta kuitenkaan raskassoutuinen tai liian pikkutarkka. Linkola on osannut kerätä ja karsia Kentin uralta tärkeimmät kohokohdat ja aallonpohjat sekä mielenkiintoisimmat yksityiskohdat ja anekdootit. Vannoutuneelle Kent-fanillekin kirjassa on rutkasti uutta löydettävää. Toisaalta kirja ei uuvuta bändiä vähemmän seurannuttakaan lukijaa vyöryttämällä kaikkia mahdollisia yksityiskohtia vuosien varrelta. On myös hienoa, että näin huikean Kent-historiikin on kirjoittanut suomalainen tutkija ja toimittaja. Kentin merkitys Suomessa ja bändin jäsenten suomalaiset juuret tulevat teoksessa ansaitusti hyvin esitellyiksi.
Du & jag Kent -teoksen näkökulma on omalaatuinen. Teoksessa on todellakin kaksi puolta Kentin historiaan: du, sinä, eli Kent ja jag, minä, eli teoksen kirjoittaja. Käydessään läpi Kentin mittavaa historiaa Linkola kirjoittaa auki samalla omaa nuoruuttaan ja aikuistumistaan. Hän kuvailee varsin avoimesti, kuinka kulloisetkin levyt ja kappaleet tulivat osaksi hänen elämäänsä ja kuinka ne puhuttelivat häntä eri elämänvaiheissa: muutoissa, parisuhteiden aluissa ja lopuissa, yksinäisyydessä, ystävyydessä, urapoluilla ja isyydessä. Samalla Linkola tulee tiivistäneeksi kirjaan varmasti kokonaisen sukupolven nuoruuden ajankuvan – Kent-sukupolven.
Monien muiden tavoin hän löysi Kentin nuorena aikuisena Isola-levyn ilmestyttyä vuonna 1997. On liikuttavaa, kuinka Linkola harmittelee sitä, ettei hän tuntenut bändiä jo sen ensimmäisten levyjen Kentin ja Verkligenin aikaan vuosina 1995 ja 1996. Linkola myöntää tunteneensa kateutta sellaisia kohtaan, jotka olivat löytäneet yhtyeen jo tuolloin. Juuri tällä tavoin teeskentelemättä Linkola käsittelee Kentiä sekä yhtyeenä että henkilökohtaisena vaikuttimena. Hän onnistuu esittämään Kentin yhtyeenä, josta kasvaa ennennäkemättömän suuri ilmiö pohjoismaisen musiikin historiassa, mutta myös yhtyeenä, joka on tullut häntä henkilökohtaisesti niin lähelle, että myytyjen levyjen tai konserttilippujen määrät ovat vain sivuseikka kuvaamaan Kentin merkitystä sukupolvensa nuorille aikuisille. Näin teoksen du och jag, sinä ja minä, nivoutuvat yhteen yhdeksi Kentiksi.
Artikkeli jatkuu kuvan jälkeen.
Keskeinen osa teosta ovat Kentin vuoden 2016 jäähyväiskiertueen keikat, joista Linkola näki useita. Kirjoittaja vaikuttaa teosta tehdessään jättävän itsekin jäähyväisiä bändille. Teos julkaistiinkin noin vuosi sen jälkeen, kun Kent aloitti jäähyväiskiertueensa. Näin Kentin Helsingin-jäähyväiskeikan 28.10.2016. Kyseessä oli ensimmäinen ja viimeinen koskaan näkemäni Kentin keikka. Se tuntuu käsittämättömältä, vaikka olen kuunnellut yhtyettä vuodesta 2002 lähtien ja jopa asunut vuoden verran Ruotsissa. Mahdollisuuksia yhtyeen näkemiseen olisi ollut lukuisia. Kevättalvella 2016 tuli jostain syystä puhetta yhtyeistä, joita ei ole vielä nähnyt livenä, mutta jotka pitäisi nähdä ennen kuin ne lopettavat keikkailun. Sanoin, että Kent on itselleni tärkein tällainen yhtye. Meni pari kolme viikkoa, kun Kent julkaisi nettisivuillaan videon, joka vihjasi uran päättymisestä: Viimeinen albumi. Viimeinen kiertue, video kertoi.
Olin tuolloin juuri menossa töihin toimitukseen. Aloitin vuoroni kirjoittamalla uutisen Kentin julkaisemasta videosta. Oli selvää, että Kent lopettaisi. Jutun otsikkoon muotoilin asian kuitenkin kysymysmerkin kera. Yhtyehän ei ollut suoraan lehdistötiedotteella tai antamallaan haastattelulla vahvistanut lopettamispäätöstä. Ruotsalaismedioiden kommenttipyyntöihin ei ollut vastattu. Jälkeenpäin ymmärrän nyt, että kysymysmerkki otsikossa oli enemmän itseäni varten kuin sitä varten, että vahvistus asialta olisi puuttunut. Että jos kuitenkin olisi ollut jokin mahdollisuus yhtyeen jatkolle. Kadutti, että en hankkiutunut keikalle koskaan aikaisemmin. Nyt jäljellä olisivat enää jäähyväiskeikat. Tunsin itseni huonoksi faniksi. Siksi samastuinkin Linkolan tekstiin, jossa hän kertoi harmittelevansa Kentin varhaisten vuosien ohittamista. Kuinka moni bändihistoriikki saa ajattelemaan, että ’joo, tiedän todella hyvin miltä sinusta tuntuu’? Linkolan kaksi näkökulmaa – sinä ja minä – tuovat teokseen aivan poikkeuksellista syvyyttä ja tarttumapintoja.
Du & jag Kent osoittaa hienosti, kuinka Kentin eri levyt ja kappaleet puhuttelevat eri kuulijoita eri tavoin. Esimerkiksi teoksen nimen jatkoksi on valittu hienosti katkelma Spökstad-kappaleesta: Kärlek är som sångerna vi hör, Rakkaus kuin laulut joita kuulemme. Katkelmassa on aivan erilainen sävy ja aivan uudenlaista valoa kuin mitä Spökstadissa on minulle koskaan ollut. Kokonainen säe on pidempi kuin teoksen nimeen poimittu: Tror du, att kärlek är som sångerna vi hör, Uskotko, että rakkaus on kuin laulut joita kuulemme. Suomennokseen tekisi mieli lisätä vielä sana muka tai luuletko: Luuletko, että rakkaus on muka kuin laulut joita kuulemme. Niin, minulle kappaleessa ei ole ollut koskaan oikein mitään valoa. Havaitsin samanlaisia eroja monien muiden kappaleiden kohdalla, joita Linkola käy läpi teoksessa. Esimerkiksi Mannen i den vita hatten (16 år senare) ei ilmeisesti ole puhutellut häntä koskaan, kuten kappale on puhutellut minua. Linkolalle se vaikuttaa olevan pelkästään järkälemäinen, minulle tärkeääkin tärkeämpi. Vastaavasti eroja on siinä, kuinka kokonaiset albumit ovat häntä tai minua puhutelleet.
En kuulu Kent-sukupolveen, jota Linkola käy teoksessaan läpi. Löysin Kentin vasta vuonna 2002. Olin kyllä tavallaan jo aiemminkin tiennyt, että sellainen ruotsalaisyhtye on olemassa, mutta olin varmasti aivan liian nuori, että yhtyeen musiikki olisi puhutellut minua millään tavalla. Hittilevy Vapen& Ammunitionin myötä Kent tuli osaksi minunkin elämääni. Olin tuolloin noin 14-vuotias. Siitä alkoi minun kasvuni kohti aikuisuutta Kentin tahdissa. Mielestäni Kentin merkittävyyteen liittyy myös se, että on olemassa monia Kent-sukupolvia. Tätä Linkola ei teoksessaan käsittele. Linkola on Isola-levyn synnyttämää sukupolvea, minä Vapen & Ammunitionin. Ehkä viimeiseksi jäänyt Då som nu för alltid -levy synnytti yhden uuden nuoren Kent-sukupolven, joka on löytänyt yhtyeen nyt ja joka jää fanittamaan yhtyettä Spotify-kokoelmien ja YouTube-videoiden välityksellä, kun uutta musiikkia ei enää tule.
Tulkitsin käytännössä kaikkien muiden Kentin levyjen nivoutuneen tiiviisti osaksi Linkolan elämänvaiheita paitsi Rödin. Minulle taas Röd on yksi Kentin tärkeimmistä levyistä, vaikka tiedän sen saaneen ristiriitaisen vastaanoton ja kuulostaneen kaamealta keikoilla. Jäähyväiskiertueellakin albumilta kuultiin vain yksi kappale, Hjärta. Rödin ilmestymisen aikaan syksyllä 2009 olin 21-vuotiaana vaihto-opiskelijana Ruotsissa. Taxmannenin kolkot mutta menevät soundit olivat osa bileiltoja. Töntarnan tahdissa rakastuin vähän. Det finns inga ord oli minulle miljoonasti tärkeämpi kuin 747 kaikille muille. Vals för satan (din vän pessimisten) muodostui syksyn voimabiisiksi. Siksi harmittikin, että Linkola sivuuttaa Rödin teoksessaan hyvin nopeasti. Toisaalta hän pysyy valitsemilleen näkökulmille uskollisena: jos hän ei saanut levyltä juuri mitään, ei hän sitä jotain ala keksimäänkään.
En plats i solen oli Linkolalle puolestaan tärkeä, koska se julkaistiin Linkolan esikoisen odotuksen aikaan kesän kynnyksellä 2010. Kesä Suomessa oli aurinkoinen ja ennätyksellisen kuuma. Kentin albumin kansikuva oli myös aurinkoinen. Minusta albumin kappaleet ja kansikuvakin olivat omituisen valoisia. Tunsin olevani sen kesän uuvuksissa ja yksinäinen. Edellinen ihastumisen sävyttämä syksy oli päättynyt jääkauteen. Muistan nukkuneeni kokonaan yhden helleviikonlopun ohi, vaikka tavallisesti rakastan kesäviikonloppuja ja tunnen niiden aikana aina suurta haikeutta siitä, kuinka vähän niitä on ja kuinka pitkä aika on taas seuraaviin. Olin oikein onnellinen, kun Kentin ensimmäisten jäähyväiskeikkojen setlistien perusteella oli odotettavissa, ettei Helsinginkään jäähyväiskeikalla kuultaisi yhtään kappaletta En plats i solenilta.
Ehkä Linkolakin löytää vielä joskus Rödistä jotain, mitä levyssä ei aiemmin ole ollut hänelle kuultavissa. Esimerkiksi Du & jag döden -albumi oli minusta synkeä ja omituinen, kun se ilmestyi vuonna 2005 Vapen & Ammunitionia seuraavana levynä. Paljon myöhemmin löysin kuitenkin levyn uudelleen ja sen sisältö avautui minulle aivan uudella tavalla. Nyt levy on yksi rakkaimmista. Levyllä ovat myös minulle todella tärkeiksi tulleet Romeo återvänder ensam, Mannen i den vita hatten (16 år senare) ja Ensammat i Sverige. Tähän liittyy suunnattoman suuri lohtu Kentin lopettamisen jälkeen: Kentin mittavalta uralta ja monipuolisesta tuotannosta on aina jotakin uutta löydettävää, vaikka uutta musiikkia ei enää tule. Kent on du & jag, osa sinua ja minua, mutta me yhdessä muutumme koko ajan.
Olen aiemmin kirjoittanut Kentin jäähyväiskeikasta ja Kentin lyriikasta. Artikkeli löytyy täältä.
Kirjoitin tammikuussa Guns N’ Rosesin W. Axl Rosesta. Tuo artikkeli löytyy täältä.
Minne aamut menevät 