Vietin koko kesäloman poissa Helsingistä, joten tuntui sopivalta lukea Helsinkiin sijoittuva Jukka Viikilän romaani Akvarelleja Engelin kaupungista (Gummerus, 2016). Olipa hauskaa möyriä päivät Savon metsissä ja illalla lukea muutama sivu Helsinkiä.
Jukka Viikilän romaani koostuu Johan Carl Ludvig Engelin kuvitteellisen yöpäiväkirjan merkinnöistä. Saksalainen Engel tuli 1800-luvun alkupuolella Suomeen rakentamaan suuriruhtinaskunnan uuden pääkaupungin Helsinkiin.
Engelin päiväkirjamerkinnät ovat Viikilän romaanissa pieniä fragmentteja, kuin runoja. Huomasin poimivani talteen kappaleen jos toisenkin, niin viehättäviä Engelin kautta kerrotut huomiot ovat.
Muistoja vaikeampaa on hyväksyä se, että muistot katoavat. Silti suru on ympärillä kuin pakkanen, koko ajan syvemmällä, jatkuvasti kaiken itseään lämpimämmän kimpussa.
On mielenkiintoista, että Viikilän romaani palkittiin kirjallisuuden Finlandia-palkinnolla ilmestymisvuonnaan 2016. Kieleltään voimakkaan lyyrisen romaanin palkitseminen oli kuin palkinto olisi myönnetty runoteokselle. Vastaavasti vuonna 2017 palkittiin täysin toisenlainen romaani, Juha Hurmeen Niemi, joka on ennemminkin tietokirja kuin romaani.
Kaupunginarkkitehdin päiväkirjamerkinnöistä välittyvät yksinäisyys ja muukalaisuus: Engel nostattaa Pietaria ja Eurooppaa henkivän kaupungin yksin, tyhjästä syrjäiseen Pohjolan kaupunkiin. Kunnianhimoinen hanke tuntuu eristävän Engelin yksinäisyyteensä myös rakkaasta perheestään. Hän veisi mielellään vaimonsa ja sairaalloinen tyttärensä takaisin Berliiniin, takaisin kotiin, mutta suunnittelutyö toisensa jälkeen pitää hänet ja perheen Suomessa.
Vuodet vierivät. Engel on yhä vierasmaalainen, muukalainen, mutta Berliini haipuu tavoittamattomaksi haaveeksi, jota Engel koskettelee vain öisin päiväkirjassaan. Hän jää Helsinkiin loppuelämäkseen, ja ehkä tietääkin sen kirjoituksissaan.
Berliinin haaveestaan huolimatta Engel vaikuttaa kasvavan kiinni tähän kolkkoon ja syrjäiseen kaupunkiin, joka ei mielessä väikkyvän Berliinin rinnalla ole vielä kaupunki lainkaan.
Vasta reilut pari vuotta Helsingissä asuneena samastuin ihmeellisen vahvasti Engelin öisiin kirjoituksiin: tämä todellakin on kylmä, pimeä ja tuulinen kaupunki.
Helsinki on niin tuulinen kaupunki, että palavan sikarin sijaan on järkevintä nuuskata. Vastaan tulee miehiä, jotka ovat antaneet hattunsa juosta lopullisesti mereen. Rakastavaiset hakeutuvat rantaan käveleskelemään, silloin voi puhua toisen kuulematta ja kaikki sanat ovat mieluisia korville. Paitsi että korvat kipeytyvät.
Samastuin myös Engelin kokemukseen muukalaisuudesta. Jos tuntee, että koti on jossain muualla, on kansalaisuudesta ja kielestä huolimatta jotenkin vääränlainen, kuin ulkomaalainen, vaikkakin kotimaassa. Välillä Helsingin asukkaat tuntuvat puhuvan jotakin toista, vierasta kieltä.
Varsinkin suomalaiset tuntuvat nauttivan tuulesta, jossa voi olla suuremman armoilla tarvitsematta kohdata toista ihmistä. He tarvitsevat puhurin, koska vaativat niin paljon toisiltaan. Minulle vastaantulija on usein yhdentekevä hatunnosto.
Niin, Helsingistä ei ole vielä tullut minulle sellaista kotia, jollaiseksi haluaisin tuntea kaupungin, jossa kuitenkin asun pysyvästi. Jollakin ihmeellisellä tavalla Akvarelleja Engelin kaupungista lievitti välirikkoani tämän kaupungin kanssa. Romaanin innoittamana aloin tutkia, mitkä kaikki rakennukset Helsingissä ovatkaan Engelin suunnittelemia ja kiersin kuvaamassa niitä näinä ihanina loppukesän päivinä.
Minne aamut menevät 