Minulla on tapana siivota koko koti jokaista hyllyä, laatikkoa ja nurkkaa myöten kaksi kertaa vuodessa. Yleensä teen tämän ennen kesälomaa ja ennen joulun pyhiä. Tällä kertaa tein siivouksen kuitenkin poikkeuksellisesti tällä viikolla, koska olin järjestämät kolmekymppiseni kotona.
Suursiivous on aina hyvä hetki tarkistaa myös, onko kaappeihin kertynyt jotain turhaa. Myönnän, että tavaroiden karsiminen ja järjestäminen on suosikkipuuhaani. Sen vuoksi pidän myös siivoamisesta: on ihanaa siivota kotia, jossa on vain tarpeellisia tavaroita eikä mitään turhaa ole tiellä pyörimässä missään.
Oma tavaran karsintaprojektini alkoi oikeastaan vuonna 2014. Ensiksi tammikuussa muutin pois opiskelijayksiöstäni, johon olin vuosien aikana voinut mukavasti kerryttää kaikenlaista tavaraa. Toisen kerran muutin saman vuoden lokakuussa. Työpätkä toisessa kaupungissa oli päättynyt, ja tietämättä oikeastaan mihin mennä, muutin takaisin opiskelupaikkakunnalleni. Sitä kesti vain kolmisen kuukautta. Vuodenvaihteessa köijäsin tavarani takaisin edelliseen kaupunkiin. Vaikka työpätkä oli päättynyt, samasta paikasta tarjottiinkin nyt vakituista sopimusta. Tuo kolmas muutto vuoden sisällä sai ajattelemaan, että onko tässä tavarashow’ssa enää mitään järkeä!
Olin jo aiemmin vähentänyt tavaroitteni määrää huomattavasti. Se oli kuitenkin tapahtunut olosuhteiden pakosta, sillä kaikki tavara ei vain olisi millään mahtunut isäni pakettiautoon. Lisäksi olin asunut tovin todella pienessä kopperossa ja osin toisten nurkissa. Turhat tavarat karsiutuivat kuin itsestään. Kolmas muutto muutti kuitenkin kaiken.
Vuokrasin työpaikkakunnaltani ihanan tilavan ylimmän kerroksen valoisan kaksion. Päätin, etten vie asuntoon mitään turhaa. Omaisuuteni mahtui nyssäköissä isän pakettiauton nurkkaan hämmästyttävän hyvin. Tavaraa oli niin niukasti, että uudessa kodissa sain asetella vain muutamia tavaroita kullekin hyllylle. Lattiatilaa oli mielin määrin tanssahdeltavaksi. Puhe kaikui asunnossa oudon kolkosti, mutta minä rakastin sitä: tilaa, askeettisuutta ja avaruutta. Minulla oli niin vähän tavaraa, että koskaan ei tarvinnut järjestää kaappien hyllyjä uudelleen. Koskaan ei tarvinnut purkaa tavaroita hyllyiltä pyyhkäistäkseen pölyt. Vain pakastimen ahdoin täyteen marjoja.
Upeaa avaruutta kesti vain vuoden. Nyt asun puolta pienemmässä asunnossa toisella paikkakunnalla ja vieläpä toisen ihmisen kanssa! Jotain pysyvää tuosta vuodesta kuitenkin jäi: pyrkimys hankkia vain tavaroita, joille on tilaa ja joita todella tarvitsee. Olenkin monta kertaa naureskellut, että olisin miljonääri, jos olisin keksinyt kirjoittaa tavaran vähentämisvimmastani kirjan ennen Marie Kondon Kon Mari -kirjoja ja maritus-ilmiötä.
Toisaalta minä en julista tavaroiden vähentämisen taitoa, kuten Kon Mari, vaan tavaroiden hankkimisen järkevyyttä. En oikeastaan enää koskaan osta mitään vain siksi, että mieleni tekee. Ostan vain silloin, kun jotakin tarvitsen, olen varma että tavaralle on paikka asunnossamme ja tiedän, että tavara on mieluinen ja kestää vuosia. Ostan todella harvoin esimerkiksi uusia vaatteita tai kosmetiikkaa. Uusien sisustukseen liittyvien tavaroiden ostamisessa en näe enää mitään mieltä.
Lisäksi lainaan tavaroita aina kun mahdollista. Lainaan esimerkiksi leivontatarvikkeita. Olenpa lainannut rikkaharjaakin, koska en yleensä koskaan sitä tarvitse, mutta kerran tarvitsin kellarivaraston siivoamiseen. Sekin ero marittamisen ideologiaan minulla on, että en oikeastaan ajattele, tuovatko säästämäni tavarat minulle iloa. Olen laittanut kiertoon ja roskiin tavaraa kylmästi, vaikka jotain olisikin ollut mukava säilyttää.
Huomasin, kuinka syvään tämä toimintamallini onkaan juurtunut, kun jonkin aikaa sitten haahuilin Tokmannissa ja odotin, että puolisoni löytää tarvitsemansa pyörän renkaan. Silmiini osui omituinen avaimenperä. Se oli jonkinlainen voimahahmona toimiva nukke, nimeltään Tähtisisko. Sen tarkoitus oli muistuttaa saajaa siskostaan. eli siis todella tarpeeton kapistus. Olin seuraavana viikonloppuna menossa siskoni luokse viettämään tyttöjen viikonloppua, jollaista emme olleet viettäneet pitkiin pitkiin aikoihin. Yhtäkkiä koin suurta halua ostaa siskolleni tuon tähtisisko-avaimenperä-voimahahmo-figuurin.
Samalla huomasin kuitenkin, kuinka vaikea minun oli antaa itselleni lupa sen tavaran ostamiseen. En tarvinnut sitä, siskonikaan ei tarvinnut sitä. Rihkama oli yllättävän kalliskin, 7 euroa. Se ei varmasti ollut mitenkään kovin kestävä eikä kestävästi valmistettu. Lopulta ostin sen ja annoin lahjaksi. Vieläkin mietin nuken toisaalta ostamisen älyttömyyttä ja toisaalta sitä, miten käsittämättömän voimakasta vastustusta ostaminen minun sisälläni herätti.
Jäin myös pohdiskelemaan, onko toimintamallini enää normaali. Tiedostan, että minulla on paha tapa vetää överiksi monet niistä asioista, joihin ryhdyn. Onko ostolakkonikin mennyt jo vähän liian syvälle selkäytimeen?
Näitä pohdintoja voimistivat tänä viikonloppuna kotonamme järjestämämme juhlat. Vieraita oli 26, neliöitä 32. Moni vieraili kotonamme ensimmäistä kertaa ja katsoi silmät ymmyrkäisinä, miten meillä voi olla niin käsittämättömän vähän tavaraa ja käsittämättömän paljon tilaa, vaikka asunnossamme on käytännössä vain yksi huone. Olen monille sanonut monet kerrat, että pidän askeettisesta sisustuksesta, järjestyksestä ja tavaroiden vähyydestä. Tästä huolimatta asunnon askeettisuus taisi tulla joillekin vierailemme yllätyksenä.
Toki kaappimme ovat melkolailla täynnä. En tiedä, saavutanko koskaan sitä samaa autuasta hyllyjen tyhjyyttä kuin taannoisessa kodissani. Toivoa kuitenkin on, sillä myös puoliskoni on alkanut innostua tavaroidemme järkevyydestä ja pikkuruisen kämppämme toimivuudesta. Olisiko tämä minun tyyliseni marittamisen kolmas vaihe? Ensin oli omien tavaroiden vähentämisprojekti, sitten opettelin olemaan ostamatta uusia tavaroita ja nyt olen ilmeisesti siirtämässä tätä ideologiaani toiselle henkilölle.
Ehkä julkaisen seuraavaksi näistä tavaraopeistani kirjan. Joiden hankkimista muuten myös vastustan! Onhan meillä aivan käsittämättömän upeat kirjastot!
Minne aamut menevät 