Mitä Minna Canth ajattelisi nykymaailman menosta? Tutkija Minna Maijala toteaa esseekokoelmassaan Punaiset kengät – Minna Canthista, rakkaudesta ja vallasta (Otava, 2019), että moni toimittaja kysyy tuon kysymyksen haastattelun lopuksi, mutta samalla keräilee jo haastatteluvehkeitään pois, vaikka kysymyksessä riittäisi vaikka millä mitalla perattavaa. Canth-asiantuntijana tunnettu Maijala onkin perannut kysymystä kokonaisen esseekokoelman verran. Tänä keväänä ilmestynyt Punaiset kengät käsittelee Minna Canthin teoksia ja ajattelua muun muassa nykypäivän politiikan, vallankäytön ja asenneilmapiirin valossa. Mitä kuuluu nyt niille yhteiskunnallisille epäkohdille, jotka jo Canth aikanaan nosti esiin?
Maijalan ote esseissä on feministinen, kuten Canthin perinnölle hyvin sopii. Maijala nojaa esseissään etenkin tunnettuun yhdysvaltalaiseen feministiin bell hooksiin. Myös Virginia Woolfin Oma huone on keskeinen lähde. Canthin teoksista etenkin romaanit Hanna ja Työmiehen vaimo sekä novelli Agnes toimivat esseiden näkökulmien peilinä.
Erityisen puhutteleva on rakkautta käsittelevä essee, jossa Maijala laittaa itsensä kirjoittajana likoon käsittelemällä avoimesti myös omia rakkauksiaan ja pettymyksiään. Erityisen havainnollinen ja herättelevä on puolestaan naisten kertomuksia tasa-arvon ja normien näkökulmasta käsittelevä essee.
Esseekokoelma on myös avoimen kantaaottava. Olkoonkin, että nykypäivän keskeiset kysymykset esimerkiksi sukupuolten tasa-arvosta, maahanmuuttopolitiikasta ja suhtautumisesta mielenterveysongelmiin peilautuvat Minna Canthin teoksiin ja ajatteluun, Maijala jatkaa niistä omia näkemyksiään. Tekstityyppinä essee toki sallii tällaisen kirjoittajan oman pohdinnan ja argumentoinnin, mutta kaltaiseni Minna Canth -intoilija olisi toivonut jopa syvällisempää Canthin näkemysten pohdintaa muiden lähteiden ja kirjoittajan omien näkemysten sijaan.
Paikoitellen esseet ovat myös mediakritiikkiä. Itseäni puhuttelee etenkin kritiikki, joka koskee naisten ja miesten esittämistä mediassa ja naisista ja miehistä käytettävien puhetapojen kritiikki. Liian usein löydän itseni sanomalehtien ääreltä tai lehtien verkkosivuilta toteamasta, että selaan pelkkiä miesten kuvia. Kuten Maijala havainnollisesti tuo esiin, kulttuurituotteet kuten elokuvat ja kirjallisuus sekä historiankirjoitus ovat sukupuolittuneita ja yleensä juuri naisten kertomusten kustannuksella.
Toisaalta minua aavistuksen verran myös vaivasi Maijalan mediakritiikki. Maijala kritisoi esimerkiksi Helsingin Sanomien tapaa uutisoida Suomen 100-vuotisjuhlavuonna naisministereitä esittelevän verkkosivuston julkistamisesta. HS:n jutun kärkenä oli presidentti Tarja Halosen kokema seksuaalinen häirintä. Maijala katsoo, että samaan aikaan artikkelin julkaisun kanssa, loppuvuonna 2017 käynnistynyt #metoo-kampanja sai toimittajan näkemään eduskunnan mahdollisena häirintäpaikkana, minkä vuoksi naisministereiden työtä esittelevä sivusto jäi uutisessa sivuseikaksi ja jutun aiheeksi tulivat ”sensaatiomaiset paljastukset naisministerien urallaan kokemasta häirinnästä”. Maijala katsoo, että tällaisen valinnan myötä työssään ansioitunut nainen (tässä tapauksessa ministeri) liukenee miehen toiminnan kohteeksi ja mies nousee jälleen aktiiviseksi toimijaksi.
On aivan tavanomaista uutistyötä, että kiinnostavilta, ajankohtaisilta tai muuten merkittäviltä henkilöiltä kysytään ajankohtaisista asioista tilaisuuksissa, joihin he osallistuvat. Maijalan esiin nostaman HS:n artikkelin aikaan sellainen oli #metoo-kampanja. Mielestäni on myös hyvin tärkeää, että yhteiskunnallisesti vaikutusvaltaiset naiset, kuten nyt vaikkapa Tarja Halonen, kertovat urallaan kohtaamastaan seksuaalisesta häirinnästä. Annan suuren arvon sille, että juuri Tarja Halonen, kiistatta Suomen vaikutusvaltaisimpia naispoliitikkoja ja merkittävä yhteiskunnallinen vaikuttaja, tuo esiin seksuaalisen häirinnän, jolla on edelleen iso merkitys naisten etenemisessä uralla, työelämän sukupuolittuneisuudessa ja työelämän valtarakenteissa. Esimerkiksi juuri elokuva-alalla, mistä #metoo sai alkunsa, vallankäytöllä ja valtarakenteilla on keskeinen yhteys seksuaaliseen häirintään. Näiden esiin tuomiselle ja mahdollisen yhteiskunnallisen keskustelun ja mediahuomion myötä tapahtuvalle purkamiselle Maijala ei anna HS:n jutussa mitään arvoa.
Kun Maijala ruotii HS:n artikkelin väärää näkökulmaa naisministereistä kertovan sivuston julkistamiseen, minä jäin miettimään, mitä Minna Canth tästä ajattelisi. Tähän Maijala hieman unohtaa vastata. Haluaisin ajatella, että lehtikirjoittajanakin kunnostautunut Canth ei olisi tyytynyt uutisoimaan sivuston julkistamisesta, vaan olisi rohkeasti kysynyt, mitä muuta nämä sivuston kuvaamat naiset ovat kuin ministereitä. Haluaisin ajatella myös, että Canth kirjoittaisi rohkeasti naisilta saamansa vastauksen julki. Vaikka se sitten koskisi seksuaalista häirintää. Tai etenkin silloin.
Olen kirjoittanut edellisessä blogipostauksessani Minna Rytisalon teoksesta Rouva C., joka käsittelee Minna Canthin avioliittoa. Tuo teksti löytyy täältä.
Aiemmin olen kirjoittanut Minna Maijalan Minna Canth -elämäkerrasta Herkkä, hellä, hehkuvainen. Tuo teksti löytyy täältä.
Minne aamut menevät 