Eleanorille kuuluu ihan hyvää

Match_and_match_labels,_100_years_ago
Eleanor Oliphant on kyllä hengissä ja selviytyy, mutta ei osaa varsinaisesti elää. Wikimedia Commons.

Tämä kaistapäinen, hurmaava romaani kietoo sinut pauloihinsa huumorillaan… Hulvaton ja koskettava. People

Ei kannata antaa teoksen kanteen (ainakin pokkariversiossa) painetun People-lehden arvion karkottaa. Gail Honeymanin Eleanorille kuuluu ihan hyvää (WSOY, 2018) on paljon syvällisempi ja moniulotteisempi kuin kepeä kuvailu antaisi olettaa.

Kirja kertoo kolmikymppisestä Eleanor Oliphantista, joka on tottunut selviytymään elämästä yksin. Hän suorittaa toimistotyötään graafisen suunnittelutoimiston reskontrassa tunnollisesti. Joka ilta hän syö samanlaisen pasta-annoksen ja katsoo televisiota. Työviikon päätteeksi hän ostaa valmispizzan ja kaksi pulloa votkaa ja viettää viikonlopun yksin kotonaan. Seuraavan kerran hän kohtaa muita ihmisiä vasta maanantaiaamuna.

En kuvailisi teosta kaistapäiseksi enkä välttämättä hulvattomaksikaan. Tarinassa on kyllä aimo annos koomisuutta, joka syntyy Eleanorin tavasta laukoa ajatuksensa suoraan ja olla täysin ymmärtämätön monista tavanomaisten sosiaalisten tilanteiden konventioista. Lisäksi Honeymanin kieli on iloittelevaa ja kepeää, mikä tekee teoksesta erittäin miellyttävän lukea. Minulle tarinassa on kuitenkin varsin tumma taustasävy, jota on vaikea kuitata huumorilla tai toteamalla teos ”kaistapäiseksi”. Eleanor on nimittäin musertavan yksinäinen. Toisinaan hänen yksinäisyytensä tuntuu musertavan lukijankin. Hän tulee kyllä toimeen omillaan, mutta on selvää, ettei hän oikeastaan elä elämäänsä.

Teoksessa on monia muitakin surumielisiä sävyjä: Esimerkiksi Eleanorin työkaverit lakkaavat ilkeilemästä hänelle, kun hän saapuu töihin muotivaatteissa ja kauniissa uudessa hiusmallissa. Hänen aiempi käytännöllisyyteen tähdännyt vaatetuksensa ja välinpitämätön asenteensa ulkoisia seikkoja kohtaan saivat työkaverit pitämään häntä friikkinä. Todella julmaa, mutta niin totta. Lisäksi tekee kipeää lukea kuvausta Eleanorin erittäin painostavasta äitisuhteesta.

Teos kosketteleekin raskaita yksinäisyyden, tuhoavien ihmissuhteiden ja riippuvuuksien aiheita, mutta tekee sen yhdistämällä aavistuksen kepeyttä vaikeisiin aiheisiin. People-lehden mielestäni turhan repäisevän kuvauksen puolustukseksi voikin sanoa, että teoksen lopun tapahtumissa on voimakasta valoa. Etenkin Eleanorin elämään saapuva votkamerkin mukaan Gleniksi nimetty kissa kääntää viimeistään tarinan kulun pimeydestä valoon ja saa lukijan nauramaan ääneen.