Mitä lukea, jos ei yleensä lue mitään?
Monesti kuulee sanottavan, että menet vain kirjastoon ja valitset jonkin kansien tai nimen perusteella hyvältä vaikuttavan teoksen ja siitä se lähtee.
Kun summamutikassa valittu teos aiheuttaa huonon lukukokemuksen, lukuinnostus todennäköisesti vain hiipuu entisestään. Parasta on saada suositus joltain toiselta. Tämä onkin suosituslista sellaisille, jotka eivät yleensä lue kirjoja, mutta haluaisivat aloittaa.
Lukukokemus voi olla huono eri tavoin. Ehkä teos on liian raskassoutuinen tai vaikeaa tekstiä. Voi tuntua siltä, että juonesta täytyy arvailla puolet. Teos voi olla myös liian helppo ja tuntua lukijan suoranaiselta aliarvioimiselta. Sekään ei houkuta lukemaan lisää. Tässä suosituslistassa on vaihtoehtoja myös niille, jotka eivät ole varmoja, millainen lukija on.
Tunnen ihmisiä, jotka eivät lue kirjoja. Koskaan. Eräs heistä kertoi, että hänestä on häiritsevää, miten hän ei lukiessaan näe mielessään teosten hahmoja, heidän kasvojaan. Ajattelen, että lukeminen on osittain juuri sitä varten, että mielikuvitus kehittyy näkemään teoksen tekstin elävästi. On toki kirjoja, joiden kohdalla tämä käy vaivattomasti ja kirjoja, jotka eivät samalla tavalla saa mielikuvitusta liikkeelle. Jos kuitenkin kärsii tällaisesta ”näkemisen” pulmasta, voi ratkaisuna olla lukea kirjoja, joista on jo nähnyt tv-version tai elokuvan. Silloin sarja tai leffa olisi jo antanut kasvot hahmoille. Miksei voisi tehdä niinkin, että katsoo sarjasta vain osan ja lukee loppuratkaisun kirjasta?
Kirjoihin perustuvia tv-sarjoja ja elokuvia on pilvin pimein, mutta jos haussa on helppoa ja viihdyttävää luettavaa, nämä voisivat olla vaihtoehtoja:
Sinkkuelämää (Sex and the City, julkaistu suomeksi 2000) on yhdysvaltalaisen Candace Bushnellin romaani, jonka pohjalta on tehty suosittu Sinkkuelämää-sarja. Romaani perustuu puolestaan Bushnellin The New York Observeriin 1990-luvulla kirjoittamiin kolumneihin.
Bridget Jones – elämäni sinkkuna (Bridget Jones’s Diary, julkaistu suomeksi 1998) on englantilaisen Helen Fieldingin romaani, jonka pohjalta on tehty samanniminen elokuva. Bridget Jonesin edesottamukset jatkuvat Fieldingin kolmessa muussa teoksessa, joista viimeisin, Bridget Jones – vauvapäiväkirja on julkaistu suomeksi niinkin hiljattain kuin vuonna 2016.
Olen aiemmin kirjoittanut Winston Grahamin Poldark-kirjasarjasta, jota valitettavasti en voinut lämmöllä suositella. Kirjasarjaan perustuva tv-sarja on mielestäni ihana, mutta kirjat paljastuivat pettymyksekseni melko tönköiksi. Kevyttä luettavaa kirjasarja joka tapauksessa on. Lisää tietoa löydät blogipostauksestani täältä ja kirjasarjan kirjat järjestyksessä täältä.
Viime aikaisista tuttavuuksista mieleen tulee Netflix-sarja You, joka perustuu Caroline Kepnesin romaaniin Sinä (You, julkaistu suomeksi 2019). Teos on kauhistuttavuudessaan maaginen. Ahmaistava.
Yllä luettelemani teokset tai teossarjat sopivat myös niille, jotka etsivät mahdollisimman kevyttä luettavaa. Ajattelenkin, että monilla on usein liian kunnianhimoinen suhde lukemiseen, mikä voi vesittää koko lukuharrastuksen. Ajatellaan, että jos ei kykene lukemaan Sinuhea tai muuta vaativaa ja sivistävää, jotain hyödyllistä, niin ei kannata lukea ollenkaan. Jotta lukuharrastuksen saa käyntiin, kannattaa ajatella, että kaikki lukeminen on hyödyllistä. Jos jonkin kriitikoiden kammoksuman hömppäkirjan ansiosta nauttii lukemisesta ja saa lukuharrastuksen edes aluilleen, eikö lukeminen silloinkin ole hyödyllistä.
Oma lukuinnostukseni alkoi toden teolla jostain nuorten rakkausnovellikokoelmasta, jonka nimeä en enää muista. Etsin aiemmassa blogipostauksessani tuota kyseistä kirjaa, koska minusta olisi ihanaa omistaa se. Tuntomerkit löytyvät täältä.
Entä jos lukeminen tuntuu todella hankalalta, mutta ei silti halua lukea kevyttä viihdekirjallisuutta? Tai jos haluaisi saada luetuksi edes yhden teoksen, josta kehtaisi sanoa muillekin?
Ensimmäisenä mieleen tulee Miika Nousiainen. Miika Nousiaisen Vadelmavenepakolainen (2007) ja Juurihoito (2016) ovat kieleltään innostavia ja juoneltaan viihdyttäviä. Kirjailijan omintakeinen tyyli vie mennessään. Nousiainen on arvostettu suomalainen nykykirjailija, jonka teosten lukemisesta kehtaa kyllä mainita jo muillekin.
Miika Nousiaisen teosten ulkomaisena vastinparina voisi mainita Gail Honeymanin Eleanorille kuuluu ihan hyvää (2017). Nousiaisen tavoin teksti on vetävää, mutta tarina vaatii jo lukijaltaan tulkintaa, sävyjen tunnistamista ja täydentämistä. Teosta koskeva aiempi blogipostaukseni löytyy täältä.
Jos nämä teokset tuntuvat helposti lähestyttäviltä ja ennen kaikkea helposti luettavilta ja haluaa lisää haastetta, kokeilisin Riikka Pulkkisen teosta Raja (2006). Pulkkisen kieli on kiehtovaa ja vaatii lukijaltaan enemmän kuin monet tässä luetellut teokset. Voisin kuvitella, että Raja on teos, joka auttaa monet nuortenkirjoihin juuttuneet siirtymään kohti kirjaston aikuisten osastoa. Siksi suosittelen sitä aikuisillekin, jotka haluavat päästä lukuharrastuksessa eteenpäin viihdekirjallisuudesta.
Pulkkisen teoksista aivan ehdoton suosikkini on Totta (2010), mutta se on jo Rajaa monisyisempi. Jos kuitenkin Raja tuntui hyvältä lukukokemukselta, kannattaa tarttua rohkeasti tähänkin teokseen. Aiempi Pulkkisen kieltä koskeva blogipostaukseni löytyy täältä.
Jos mikään teos ei tunnu saavan lukuvaihdetta silmään, on norjalaisen Erlend Loen Supernaiivi (2002) ehkä oikea lääke. Teos on kuin todellinen luottovaate. Käy aina, kun mikään ei käy. Teos on melko lyhyt, teksti on helppolukuista ja kirja koostuu huomattavilta osin päähenkilön mielenmaisemaa kuvaavista listoista. Tästä huolimatta teoksessa on yllättävää syvyyttä ja se on hienosti viritetty ironialla.
Lue myös:
Minne aamut menevät 