Mitä Minna Canth ajattelisi nykypäivänä?

Mitä Minna Canth ajattelisi nykymaailman menosta? Tutkija Minna Maijala toteaa esseekokoelmassaan Punaiset kengät – Minna Canthista, rakkaudesta ja vallasta (Otava, 2019), että moni toimittaja kysyy tuon kysymyksen haastattelun lopuksi, mutta samalla keräilee jo haastatteluvehkeitään pois, vaikka kysymyksessä riittäisi vaikka millä mitalla perattavaa. Canth-asiantuntijana tunnettu Maijala onkin perannut kysymystä kokonaisen esseekokoelman verran. Tänä keväänä ilmestynyt Punaiset kengät käsittelee Minna Canthin teoksia ja ajattelua muun muassa nykypäivän politiikan, vallankäytön ja asenneilmapiirin valossa. Mitä kuuluu nyt niille yhteiskunnallisille epäkohdille, jotka jo Canth aikanaan nosti esiin?

Maijalan ote esseissä on feministinen, kuten Canthin perinnölle hyvin sopii. Maijala nojaa esseissään etenkin tunnettuun yhdysvaltalaiseen feministiin bell hooksiin. Myös Virginia Woolfin Oma huone on keskeinen lähde. Canthin teoksista etenkin romaanit Hanna ja Työmiehen vaimo sekä novelli Agnes toimivat esseiden näkökulmien peilinä.

Erityisen puhutteleva on rakkautta käsittelevä essee, jossa Maijala laittaa itsensä kirjoittajana likoon käsittelemällä avoimesti myös omia rakkauksiaan ja pettymyksiään. Erityisen havainnollinen ja herättelevä on puolestaan naisten kertomuksia tasa-arvon ja normien näkökulmasta käsittelevä essee.

Esseekokoelma on myös avoimen kantaaottava. Olkoonkin, että nykypäivän keskeiset kysymykset esimerkiksi sukupuolten tasa-arvosta, maahanmuuttopolitiikasta ja suhtautumisesta mielenterveysongelmiin peilautuvat Minna Canthin teoksiin ja ajatteluun, Maijala jatkaa niistä omia näkemyksiään. Tekstityyppinä essee toki sallii tällaisen kirjoittajan oman pohdinnan ja argumentoinnin, mutta kaltaiseni Minna Canth -intoilija olisi toivonut jopa syvällisempää Canthin näkemysten pohdintaa muiden lähteiden ja kirjoittajan omien näkemysten sijaan.

Paikoitellen esseet ovat myös mediakritiikkiä. Itseäni puhuttelee etenkin kritiikki, joka koskee naisten ja miesten esittämistä mediassa ja naisista ja miehistä käytettävien puhetapojen kritiikki. Liian usein löydän itseni sanomalehtien ääreltä tai lehtien verkkosivuilta toteamasta, että selaan pelkkiä miesten kuvia. Kuten Maijala havainnollisesti tuo esiin, kulttuurituotteet kuten elokuvat ja kirjallisuus sekä historiankirjoitus ovat sukupuolittuneita ja yleensä juuri naisten kertomusten kustannuksella.

Toisaalta minua aavistuksen verran myös vaivasi Maijalan mediakritiikki. Maijala kritisoi esimerkiksi Helsingin Sanomien tapaa uutisoida Suomen 100-vuotisjuhlavuonna naisministereitä esittelevän verkkosivuston julkistamisesta. HS:n jutun kärkenä oli presidentti Tarja Halosen kokema seksuaalinen häirintä. Maijala katsoo, että samaan aikaan artikkelin julkaisun kanssa, loppuvuonna 2017 käynnistynyt #metoo-kampanja sai toimittajan näkemään eduskunnan mahdollisena häirintäpaikkana, minkä vuoksi naisministereiden työtä esittelevä sivusto jäi uutisessa sivuseikaksi ja jutun aiheeksi tulivat ”sensaatiomaiset paljastukset naisministerien urallaan kokemasta häirinnästä”. Maijala katsoo, että tällaisen valinnan myötä työssään ansioitunut nainen (tässä tapauksessa ministeri) liukenee miehen toiminnan kohteeksi ja mies nousee jälleen aktiiviseksi toimijaksi.

On aivan tavanomaista uutistyötä, että kiinnostavilta, ajankohtaisilta tai muuten merkittäviltä henkilöiltä kysytään ajankohtaisista asioista tilaisuuksissa, joihin he osallistuvat. Maijalan esiin nostaman HS:n artikkelin aikaan sellainen oli #metoo-kampanja. Mielestäni on myös hyvin tärkeää, että yhteiskunnallisesti vaikutusvaltaiset naiset, kuten nyt vaikkapa Tarja Halonen, kertovat urallaan kohtaamastaan seksuaalisesta häirinnästä. Annan suuren arvon sille, että juuri Tarja Halonen, kiistatta Suomen vaikutusvaltaisimpia naispoliitikkoja ja merkittävä yhteiskunnallinen vaikuttaja, tuo esiin seksuaalisen häirinnän, jolla on edelleen iso merkitys naisten etenemisessä uralla, työelämän sukupuolittuneisuudessa ja työelämän valtarakenteissa. Esimerkiksi juuri elokuva-alalla, mistä #metoo sai alkunsa, vallankäytöllä ja valtarakenteilla on keskeinen yhteys seksuaaliseen häirintään. Näiden esiin tuomiselle ja mahdollisen yhteiskunnallisen keskustelun ja mediahuomion myötä tapahtuvalle purkamiselle Maijala ei anna HS:n jutussa mitään arvoa.

Kun Maijala ruotii HS:n artikkelin väärää näkökulmaa naisministereistä kertovan sivuston julkistamiseen, minä jäin miettimään, mitä Minna Canth tästä ajattelisi. Tähän Maijala hieman unohtaa vastata. Haluaisin ajatella, että lehtikirjoittajanakin kunnostautunut Canth ei olisi tyytynyt uutisoimaan sivuston julkistamisesta, vaan olisi rohkeasti kysynyt, mitä muuta nämä sivuston kuvaamat naiset ovat kuin ministereitä. Haluaisin ajatella myös, että Canth kirjoittaisi rohkeasti naisilta saamansa vastauksen julki. Vaikka se sitten koskisi seksuaalista häirintää. Tai etenkin silloin.

Olen kirjoittanut edellisessä blogipostauksessani Minna Rytisalon teoksesta Rouva C., joka käsittelee Minna Canthin avioliittoa. Tuo teksti löytyy täältä.

Aiemmin olen kirjoittanut Minna Maijalan Minna Canth -elämäkerrasta Herkkä, hellä, hehkuvainen. Tuo teksti löytyy täältä.

Poldark-kirjasarjan kirjat järjestyksessä

IMG-5182

Poldark-faneja on todellakin hellitty – niin tiiviiseen tahtiin uusia suomennoksia Winston Grahamin Poldark-kirjasarjan alkuperäisteoksista on julkaistu. Tähän mennessä Gummerus on julkaissut jo kahdeksan suomennosta kahdentoista teoksen sarjasta, kaikki vain muutaman viime vuoden aikana.

Olen kirjoittanut aiemmin blogissani Poldark-kirjasarjan kahdesta ensimmäisestä teoksesta. Sittemmin suomennoksia on siis tullut runsaasti lisää. Minulta onkin kysytty muun muassa suomennosten järjestyksestä ja teosten suhteesta tv-sarjan kausiin.

Tähän mennessä uusista suomennoksista on julkaistu vuosina 2016-2020:

  1. Kapinallinen
  2. Demelzan laulu
  3. Syytetty
  4. Vastatuulessa
  5. Musta kuu
  6. Neljä joutsenta
  7. Vihan vuorovedet
  8. Muukalainen mereltä
  9. Tanssiinkutsu
  10. Rakkauden malja

Puhun uusista suomennoksista, sillä kirjasarjan ensimmäisiä osia suomennettiin jo 1970- ja 80-luvuilla. Jostain syystä kirjasarjaa ei kuitenkaan tuolloin julkaistu suomeksi kokonaisuudessaan. Toivottavasti suomennosten julkaiseminen ei tällä kertaa jää kesken.

Toistaiseksi julkaistuista uusista suomennoksista Musta kuu ja Neljä joutsenta ovat mielenkiintoisia, koska ne kuuluvat Winston Grahamin niin sanottuun jälkimmäiseen osaan kirjasarjaa. Kuten aiemmin blogissani olen kertonut, Grahamilta julkaistiin neljä Poldark-sarjan kirjaa vuosina 1945-1953. Peräti 20 vuoden tauon jälkeen lähes 70-vuotiaana kirjailija jatkoi kirjasarjaa. The Black Moon teos julkaistiin vuonna 1973. Kyseinen teos aloitti siis kahdeksan jälkimmäisen teoksen sarjan Poldark-saagassa. The Black Moon, eli Musta kuu on viides uusista suomennoksista. Kahdestoista ja viimeinen kirjasarjan osa julkaistiin vuonna 2002. Winston Graham kuoli seuraavana vuonna 95-vuotiaana.

Gummerus on julkaissut uusia suomennoksia aika lailla samaan tahtiin kuin sarjan tuotantokausia on nähty tv:ssä Suomessa. Aivan yksi yhteen kirjasarjan osat ja tv-sarjan kaudet eivät kuitenkaan mene. Yksi kausi tv-sarjaa ei siis aina vastaa yhtä kirjasarjan osaa.

Vuonna 2019 julkaistuun Vihan vuorovedet -teokseen saakka kirjojen tapahtumia on myös tv-sarjassa. Vuonna 2019 julkaistu suomennos Muukalainen mereltä hyppää sitten jo kymmenen vuotta ajassa eteenpäin, jolloin Demelzan ja Rossin lapset ovat jo varttuneet ja tulevat keskeisiksi hahmoiksi tarinassa. Näitä tapahtumia ei siis ole tv-sarjassa nähty, koska tv-sarja päättyi tiettävästi viidenteen tuotantokauteen. Tosin on huhuttu, ettei viides kausi olisikaan viimeinen. Herkulliset mahdollisuudet tv-sarjan jatkamiseen olisi, koska teoksia on yhteensä peräti 12.

Aiemmassa blogikirjoituksessani en valitettavasti voinut kehua kovin korkealle Grahamin kirjasarjaa. Pidin Grahamin kirjasarjaa viihdyttävänä, helposti lähestyttävänä ja nopealukuisena, mutta en läheskään yhtä vaikuttavana kuin tv-sarjaa olen pitänyt. Erityisesti ontuu kielellinen ilmaisu. Kirjasarjaa kannattaakin lukea viihdearvon vuoksi ja tv-sarjan loistavien näyttelijöiden suorituksia muistellakseen. Esimerkiksi suomennoksessa Neljä joutsenta on mukana sukupuut tarinassa esiintyvistä suvuista. Vähintäänkin niiden tutkimisen ja hahmottamisen vuoksi kirjoihin kannattaa tutustua.

Enemmän harmittelisin kuitenkin sitä, jos Poldarkien tarinaa ei nähtäisi loppuun saakka tv-sarjana kuin sitä, että suomennoksia kirjasarjan kaikista osista ei taaskaan julkaistaisi.

Aiempi kirjoitukseni Poldark-kirjasarjasta löytyy täältä.

Tämä on päivittyvä blogiteksti. Blogiteksti päivittyy sitä mukaa, kun uusia suomennoksia Poldark-kirjasarjasta julkaistaan.

Minna Rytisalo: Rouva C. – eli Minna Canth toisenlaisena

Young_Minna_Canth
Nuori Minna Canth. Wikimedia Commons.

Kova talvi. Vastoinkäymisiä töissä. Pettymys, kun tinkimätön työ omien tavoitteiden eteen sulaa käsiin. Vaikka mitään en olisi voinut tehdä paremmin. Tuntuu, että enää voin vain katsoa pettymystäni peilistä, niellä sitä. Tietämättä milloin sen määrä loppuu.

Omissa uraunelmissa pettyminen on todella hyvä hetki lukea jotain Minna Canthista. Olen lukenut lähes kaiken Canthin oman tuotannon ja huomattavan osan Canthista kirjoitetuista teoksista. Nyt vuorossa oli toistaiseksi uusin teos, Minna Rytisalon Rouva C. (Gummerus 2018).

Rouva C. on fiktiivinen teos Minna Canthin avioliitosta lehtori Ferdinand Canthin kanssa. Avioparin välisistä suhteista tiedetään kuitenkin historiallisissa dokumenteissa yllättävän vähän. Siksi teoksessa on otettu vapaus päättää monista asioista, joita ei todellisuudesta tiedetä tai piirtää toisin monet sellaisetkin asiat, jotka tiedetään.

Vaikka Rytisalon piirtämää kuvaa Minna Canthista ei voikaan lukea historiallisesti totena, teos on kuitenkin vahvasti sukua Minna Maijalan Canth-elämäkerralle Herkkä, hellä, hehkuvainen (Otava 2014). Artikkeleissa ja aiemmissa elämäkerroissa Canth on totuttu esittämään vakavailmeisenä, asiassaan järkkymättömänä yhteiskunnallisena voimahahmona. Maijala mursi teoksessaan tämän jäykän kuvan Minna Canthista. Sen sijaan hän laajensi kuvaa Canthista ihmisenä, jota painoivat tunne-elämän myrskyt, taiteellisen työn ajoittainen julma kritiikki, seitsemän lapsen yksinhuoltajuus ja terveyshuolet. Maijala kuvasi Canthin käyneen samaa kamppailua yhteiskunnallisen ja psykologisen rajapinnoilla kuin mitä Canthin teoksissaan kuvaamat naiset kävivät.

Vastaavasti vallalla on ollut käsitys, että Minna Canth oli onneton avioliitossaan jäyhän lehtori Canthin kanssa. Myös tätä kuvaa ensin Maijalan Herkkä, hellä, hehkuvainen ja hänen jälkeensä nyt Rytisalon Rouva C. kumoavat. Canthien avioliitto näyttäytyy Rytisalon teoksessa intohimoisena, onnellisena ja tasa-arvoisena. Etenkin avioparin fyysinen vetovoima ja halu korostuvat teoksessa. Rytisalo avaakin varsin rohkeasti Canthien makuuhuoneen oven, mutta kuvailee huoneen näkymiä 1800-luvun lopun ilmapiirille sopivalla pidättyväisyydellä ja Canthin perintöä arvostavalla tavalla. Vastaavasti lehtori Canth esitetään teoksessa kaikkea muuta kuin jäyhänä, vaikkakin ilmeisen omintakeisena aviomiehenä.

Olen kirjoittanut Minna Maijalan teoksesta Herkkä, hellä, hehkuvainen blogissani aiemmin. Tuo teksti löytyy täältä.

Minna Rytisalon Rouva C. jatkaa herkemmän Canth-kuvan piirtämistä siitä, minkä Maijala pani alulle ja viimeistelee tuon kuvan fiktion keinoin. Teoksensa jälkisanoissa Rytisalo selittää, miltä osin hän on ottanut kirjailijan vapauksia ja täydentänyt kuvan hämäriä nurkkia historiallisista dokumenteista irrallaan. Lukuisista faktan ja fiktion välisistä poikkeamista huolimatta Rytisalon versio rouva C:stä on uskottava, kokonainen ja vahva.

Vaikka Canthin tunne-elämä ja sisäinen maailma ovat teoksessa keskeisiä, tulkitsin Rytisalon pitävän herkemmän Canthin rinnalla koko ajan esillä myös jämäkämpään, jos ei suorastaan jäyhempään kuvaa Canthista. Tämä puoli tulee esiin etenkin aviomies Ferdinand Canthin vaimoaan koskevista ajatuksista. Niistä Minna Canth heijastuu järkähtämättömänä, impulsiivisena, kovaäänisenäkin. Lehtori Canth ei kuitenkaan asetu estämään vaimoaan tämän yhteiskunnallisissa pyrkimyksissä, vaikka tiedostaakin niiden aiheuttavan perheelle ja etenkin Minnalle itselleen monenlaisia hankaluuksia. Rytisalon teoksen arvokkainta antia onkin Canthin kahden eri puolen esiin tuominen: yhtäältä Minna Canth on kodissaan ja uudessa roolissaan vaimona ja äitinä herkkä ja horjuvainen, toisaalta hän on kirjoitustöihinsä tarttuessaan vahva ja horjumaton.

Tähän voimanaisen kuvaan Rytisalo palaa myös silloin, kun Minna Canthin elämä näyttää ajautuvan umpikujaan ja hänen fyysinen ja psyykkinen kuntonsakin horjuu. Kun kaikki näyttää olevan lopussa ja Canth ”on menettänyt kaiken paitsi sydämensä sykkeen”. Silloin Rytisalo kaivaa Canthista esiin voiman ja pystyttää hänet sellaiseksi vankkumattomaksi patsaaksi, jollaiseksi Canth on totuttu esittämään ja näkemään.

Hän nousi. Kaupunki oli valkoinen ja kylmä ja puhdas ja paikallaan. Talojen piipuista nousi kohtisuora savu ja tämä oli vanhan ja uuden kodin piha ja hän ajatteli, että jos muuta ei ole, otetaan se mitä on. Jos joku sanoo minulle, että tuota et voi, minä voin.

Rytisalon Rouva C. on Canth-intoilijalle mielikuvitusta kutkuttava kurkkaus menneeseen, siihen herkkään Minnaan, josta tiedetään niin vähän. Taustalla seisoo kuitenkin se tutumpi Minna, josta unelmissaan pettynyt lukija voi saada voimaa. ”Minä voin”.

 

5 kirjaa pettämisestä

Ulla-Lena Lundbergin romaanissa pettää jää.

Luin viime syksynä Marianna Kurtton romaanin Tristania. Jostain syystä teos sysäsi minut pohtimaan paljonkin pettämisen teemaa kaunokirjallisuudessa. Tai sitten olen vain katsonut liikaa Gossip Girliä. Joka tapauksessa päätin listata muutamia lukemiani teoksia, joissa pettäminen on teemana tavalla tai toisella. Huomasin, että tietokannoista hakusanalla pettäminen tai uskottomuus ei löydy läheskään niin paljon osumia kuin teeman yleisyyden perusteella voisi olettaa. Pettäminen ei nousekaan monessa teoksessa pääteemaksi. Se on ikään kuin rakkauden sivujuonne tai valinta, joka tehdään rakkauksien välillä.

Marianna Kurtto: Tristania

Tristania-teoksessa pettäminen on taustalla väijyvä aavistus, katkeraksi tekevä voima ja alkusysäys onnettomien tapahtumien ketjulle.

Teoksessa maailman syrjäisimmältä tulivuorisaarelta Tristanilta kotoisin oleva Lars lähtee uuden rakkauden perässä Englantiin ja hylkää perheensä saarelle. Petos ei ole ensimmäinen eikä syyllisyyttä ole suinkaan toisella kerralla helpompi kantaa. Syyllisyys ja koti-ikävä sekä uusien alkujen ja uuteen kuulumattomuuden tunteiden ristiveto ovatkin läpi teoksen raskaina läsnä. Larsin pienen pojan tunteet ja ajatukset aikuisten valintojen heijastajana särkevät sydämen.

Unenomainen ja arvaamaton kotisaari Tristan on teoksessa kuin yksi päähenkilöistä.

Sofi Oksanen: Kun kyyhkyset katosivat

Sofi Oksasen Kun kyyhkyset katosivat sijoittuu Viron miehityksiin toisen maailmansodan aikaan. Miehittäjät vaihtuvat saksalaisista neuvostoliittolaisiin, ja yhteiskunnallinen myllerrys pakottaa yksilöt tekemään valintoja uskollisuuden ja petoksen välillä. Valtakoneiston musertavuus tekee läheisimmästäkin ihmisestä mahdollisen takinkääntäjän. Pelon ja petoksen keskellä elvytetty rakkaus näyttäytyy varpaillaan haparointina pimeydessä. Rakenteeltaan upeassa teoksessa osa päähenkilöiden valitsemista puolista paljastuvat vasta lopussa lukijalle.

Teos on sukua Oksasen toiselle Neuvosto-Viron historiaa koskevalle teokselle Puhdistus. Myös Puhdistuksessa on kyse petoksesta ja luottamuksesta. Teoksessa puhdistus viittaa yhtäältä käynnissä oleviin Stalinin julmiin puhdistuksiin, toisaalta virolaisen Aliiden toteuttamaan puhdistukseen perheessään. Hän ilmiantaa siskonsa kommunistipuolueen vastaisena saadakseen siskon puolison itselleen. Puhdistuksen voi tulkita viittaavan myös hiljalleen teoksessa versovaan luottamukseen, joka puhdistaa edes osan menneisyyden taakasta.

Ulla-Lena Lundberg: Jää

Nuoren papin perheen elämää saaristossa kuvaava Ulla-Lena Lundbergin Jää-romaani ei ole millään tavalla kirja pettämisestä ihmissuhteissa. En kuitenkaan malta olla nostamatta teosta tähän listaan. Romaanissa pettämisessä ja luottamuksessa on kyse jäästä.

Teoksessa meri ja sen pinnalla vuorottelevat aallokko ja jää ovat kuin yksi päähenkilöistä, aivan kuten Tristaniassa saarikin on. Jää on luottamuksen ja pettämisen rajapinta. Jotain johon on pakko luottaa. Elämän edellytys saarten asukkaille. Samalla jää on kuitenkin arvaamaton ja pettävä. Salakavala ja julma. Teoksen kuolinkohtaus jättää jäljen, jollaista harva romaani pystyy jättämään.

Paulo Coelho: Uskottomuus

Paulo Coelhon Uskottomuus on niitä harvoja tätä listaa laatiessa mieleeni tulleita teoksia, joiden yhtenä kantavana teemana on pettäminen.

Teoksessa päällisin puolin ihailtavaa elämää elävä Linda on kuitenkin sisimmässään tyytymätön. Kohdatessaan entisen poikaystävänsä hän joutuu pohtimaan uskottomuuden rajan yli astumista. Teoksessa uskottomuus kytkeytyy vahvasti pohdintoihin vapaudesta.

En kuulu Coelhon kannattajiin, minkä vuoksi minun oli vaikeaa avata mieleni teokselle. En voi olla ajattelematta, että Coelho on onnistunut tekemään itsestään miljonäärin käsittämättömillä latteuksilla. Tietynlaisessa mielentilassa luettuna teos voisi toimiakin, joten en missään nimessä neuvo jättämään sitä lukematta.

Milan Kundera: Olemisen sietämätön keveys

Milan Kunderan Olemisen sietämätön keveys kuuluu tälle listalle itsestäänselvästi. Teoksessa naisten hännystelyyn taipuvainen Tomás rakastuu syvästi Terezaan, mutta ei kuitenkaan osaa luopua muista naisista tai vapaudestaan. Teoksessa rakkaus asettuukin ikään kuin vapauden vastapainoksi.

Tomásin rajankäynti rakkautensa ja vapautensa välimaastossa on sekä rakastettunsa että itsensä pettämistä. Vaikka teoksessa pettäminen on jatkuvasti läsnä, teos on myös yksi suurimpia koskaan kirjoitettuja rakkaustarinoita.

Omat marittamisen oppini ja ihana askeettisuus

Tämä kapistus sai minut pohtimaan omaa maritustani ja sisustukseni askeettisuuttani.

Minulla on tapana siivota koko koti jokaista hyllyä, laatikkoa ja nurkkaa myöten kaksi kertaa vuodessa. Yleensä teen tämän ennen kesälomaa ja ennen joulun pyhiä. Tällä kertaa tein siivouksen kuitenkin poikkeuksellisesti tällä viikolla, koska olin järjestämät kolmekymppiseni kotona.

Suursiivous on aina hyvä hetki tarkistaa myös, onko kaappeihin kertynyt jotain turhaa. Myönnän, että tavaroiden karsiminen ja järjestäminen on suosikkipuuhaani. Sen vuoksi pidän myös siivoamisesta: on ihanaa siivota kotia, jossa on vain tarpeellisia tavaroita eikä mitään turhaa ole tiellä pyörimässä missään.

Oma tavaran karsintaprojektini alkoi oikeastaan vuonna 2014. Ensiksi tammikuussa muutin pois opiskelijayksiöstäni, johon olin vuosien aikana voinut mukavasti kerryttää kaikenlaista tavaraa. Toisen kerran muutin saman vuoden lokakuussa. Työpätkä toisessa kaupungissa oli päättynyt, ja tietämättä oikeastaan mihin mennä, muutin takaisin opiskelupaikkakunnalleni. Sitä kesti vain kolmisen kuukautta. Vuodenvaihteessa köijäsin tavarani takaisin edelliseen kaupunkiin. Vaikka työpätkä oli päättynyt, samasta paikasta tarjottiinkin nyt vakituista sopimusta. Tuo kolmas muutto vuoden sisällä sai ajattelemaan, että onko tässä tavarashow’ssa enää mitään järkeä!

Olin jo aiemmin vähentänyt tavaroitteni määrää huomattavasti. Se oli kuitenkin tapahtunut olosuhteiden pakosta, sillä kaikki tavara ei vain olisi millään mahtunut isäni pakettiautoon. Lisäksi olin asunut tovin todella pienessä kopperossa ja osin toisten nurkissa. Turhat tavarat karsiutuivat kuin itsestään. Kolmas muutto muutti kuitenkin kaiken.

Vuokrasin työpaikkakunnaltani ihanan tilavan ylimmän kerroksen valoisan kaksion. Päätin, etten vie asuntoon mitään turhaa. Omaisuuteni mahtui nyssäköissä isän pakettiauton nurkkaan hämmästyttävän hyvin. Tavaraa oli niin niukasti, että uudessa kodissa sain asetella vain muutamia tavaroita kullekin hyllylle. Lattiatilaa oli mielin määrin tanssahdeltavaksi. Puhe kaikui asunnossa oudon kolkosti, mutta minä rakastin sitä: tilaa, askeettisuutta ja avaruutta. Minulla oli niin vähän tavaraa, että koskaan ei tarvinnut järjestää kaappien hyllyjä uudelleen. Koskaan ei tarvinnut purkaa tavaroita hyllyiltä pyyhkäistäkseen pölyt. Vain pakastimen ahdoin täyteen marjoja.

Upeaa avaruutta kesti vain vuoden. Nyt asun puolta pienemmässä asunnossa toisella paikkakunnalla ja vieläpä toisen ihmisen kanssa! Jotain pysyvää tuosta vuodesta kuitenkin jäi: pyrkimys hankkia vain tavaroita, joille on tilaa ja joita todella tarvitsee.  Olenkin monta kertaa naureskellut, että olisin miljonääri, jos olisin keksinyt kirjoittaa tavaran vähentämisvimmastani kirjan ennen Marie Kondon Kon Mari -kirjoja ja maritus-ilmiötä.

Toisaalta minä en julista tavaroiden vähentämisen taitoa, kuten Kon Mari, vaan tavaroiden hankkimisen järkevyyttä. En oikeastaan enää koskaan osta mitään vain siksi, että mieleni tekee. Ostan vain silloin, kun jotakin tarvitsen, olen varma että tavaralle on paikka asunnossamme ja tiedän, että tavara on mieluinen ja kestää vuosia. Ostan todella harvoin esimerkiksi uusia vaatteita tai kosmetiikkaa. Uusien sisustukseen liittyvien tavaroiden ostamisessa en näe enää mitään mieltä.

Lisäksi lainaan tavaroita aina kun mahdollista. Lainaan esimerkiksi leivontatarvikkeita. Olenpa lainannut rikkaharjaakin, koska en yleensä koskaan sitä tarvitse, mutta kerran tarvitsin kellarivaraston siivoamiseen. Sekin ero marittamisen ideologiaan minulla on, että en oikeastaan ajattele, tuovatko säästämäni tavarat minulle iloa. Olen laittanut kiertoon ja roskiin tavaraa kylmästi, vaikka jotain olisikin ollut mukava säilyttää.

Huomasin, kuinka syvään tämä toimintamallini onkaan juurtunut, kun jonkin aikaa sitten haahuilin Tokmannissa ja odotin, että puolisoni löytää tarvitsemansa pyörän renkaan. Silmiini osui omituinen avaimenperä. Se oli jonkinlainen voimahahmona toimiva nukke, nimeltään Tähtisisko. Sen tarkoitus oli muistuttaa saajaa siskostaan. eli siis todella tarpeeton kapistus. Olin seuraavana viikonloppuna menossa siskoni luokse viettämään tyttöjen viikonloppua, jollaista emme olleet viettäneet pitkiin pitkiin aikoihin. Yhtäkkiä koin suurta halua ostaa siskolleni tuon tähtisisko-avaimenperä-voimahahmo-figuurin.

Samalla huomasin kuitenkin, kuinka vaikea minun oli antaa itselleni lupa sen tavaran ostamiseen. En tarvinnut sitä, siskonikaan ei tarvinnut sitä. Rihkama oli yllättävän kalliskin, 7 euroa. Se ei varmasti ollut mitenkään kovin kestävä eikä kestävästi valmistettu. Lopulta ostin sen ja annoin lahjaksi. Vieläkin mietin nuken toisaalta ostamisen älyttömyyttä ja toisaalta sitä, miten käsittämättömän voimakasta vastustusta ostaminen minun sisälläni herätti.

Jäin myös pohdiskelemaan, onko toimintamallini enää normaali. Tiedostan, että minulla on paha tapa vetää överiksi monet niistä asioista, joihin ryhdyn. Onko ostolakkonikin mennyt jo vähän liian syvälle selkäytimeen?

Näitä pohdintoja voimistivat tänä viikonloppuna kotonamme järjestämämme juhlat. Vieraita oli 26, neliöitä 32. Moni vieraili kotonamme ensimmäistä kertaa ja katsoi silmät ymmyrkäisinä, miten meillä voi olla niin käsittämättömän vähän tavaraa ja käsittämättömän paljon tilaa, vaikka asunnossamme on käytännössä vain yksi huone. Olen monille sanonut monet kerrat, että pidän askeettisesta sisustuksesta, järjestyksestä ja tavaroiden vähyydestä. Tästä huolimatta asunnon askeettisuus taisi tulla joillekin vierailemme yllätyksenä.

Toki kaappimme ovat melkolailla täynnä. En tiedä, saavutanko koskaan sitä samaa autuasta hyllyjen tyhjyyttä kuin taannoisessa kodissani. Toivoa kuitenkin on, sillä myös puoliskoni on alkanut innostua tavaroidemme järkevyydestä ja pikkuruisen kämppämme toimivuudesta. Olisiko tämä minun tyyliseni marittamisen kolmas vaihe? Ensin oli omien tavaroiden vähentämisprojekti, sitten opettelin olemaan ostamatta uusia tavaroita ja nyt olen ilmeisesti siirtämässä tätä ideologiaani toiselle henkilölle.

Ehkä julkaisen seuraavaksi näistä tavaraopeistani kirjan. Joiden hankkimista muuten myös vastustan! Onhan meillä aivan käsittämättömän upeat kirjastot!

Akvarelleja Engelin kaupungista – ja valokuvia

Helsingin Tuomiokirkko Unioninkadun suunnalta.
Valtioneuvoston Linna ja Senaatintoria.

Vietin koko kesäloman poissa Helsingistä, joten tuntui sopivalta lukea Helsinkiin sijoittuva Jukka Viikilän romaani Akvarelleja Engelin kaupungista (Gummerus, 2016). Olipa hauskaa möyriä päivät Savon metsissä ja illalla lukea muutama sivu Helsinkiä.

Jukka Viikilän romaani koostuu Johan Carl Ludvig Engelin kuvitteellisen yöpäiväkirjan merkinnöistä. Saksalainen Engel tuli 1800-luvun alkupuolella Suomeen rakentamaan suuriruhtinaskunnan uuden pääkaupungin Helsinkiin.

Engelin päiväkirjamerkinnät ovat Viikilän romaanissa pieniä fragmentteja, kuin runoja. Huomasin poimivani talteen kappaleen jos toisenkin, niin viehättäviä Engelin kautta kerrotut huomiot ovat.

Muistoja vaikeampaa on hyväksyä se, että muistot katoavat. Silti suru on ympärillä kuin pakkanen, koko ajan syvemmällä, jatkuvasti kaiken itseään lämpimämmän kimpussa.

On mielenkiintoista, että Viikilän romaani palkittiin kirjallisuuden Finlandia-palkinnolla ilmestymisvuonnaan 2016. Kieleltään voimakkaan lyyrisen romaanin palkitseminen oli kuin palkinto olisi myönnetty runoteokselle. Vastaavasti vuonna 2017 palkittiin täysin toisenlainen romaani, Juha Hurmeen Niemi, joka on ennemminkin tietokirja kuin romaani.

G. W. Sundmans Etelärannassa.
Kansalliskirjasto Unioninkadulla.

Kaupunginarkkitehdin päiväkirjamerkinnöistä välittyvät yksinäisyys ja muukalaisuus: Engel nostattaa Pietaria ja Eurooppaa henkivän kaupungin yksin, tyhjästä syrjäiseen Pohjolan kaupunkiin. Kunnianhimoinen hanke tuntuu eristävän Engelin yksinäisyyteensä myös rakkaasta perheestään. Hän veisi mielellään vaimonsa ja sairaalloinen tyttärensä takaisin Berliiniin, takaisin kotiin, mutta suunnittelutyö toisensa jälkeen pitää hänet ja perheen Suomessa.

Vuodet vierivät. Engel on yhä vierasmaalainen, muukalainen, mutta Berliini haipuu tavoittamattomaksi haaveeksi, jota Engel koskettelee vain öisin päiväkirjassaan. Hän jää Helsinkiin loppuelämäkseen, ja ehkä tietääkin sen kirjoituksissaan.

Berliinin haaveestaan huolimatta Engel vaikuttaa kasvavan kiinni tähän kolkkoon ja syrjäiseen kaupunkiin, joka ei mielessä väikkyvän Berliinin rinnalla ole vielä kaupunki lainkaan.

Helsingin Vanha kirkko.

Vasta reilut pari vuotta Helsingissä asuneena samastuin ihmeellisen vahvasti Engelin öisiin kirjoituksiin: tämä todellakin on kylmä, pimeä ja tuulinen kaupunki.

Helsinki on niin tuulinen kaupunki, että palavan sikarin sijaan on järkevintä nuuskata. Vastaan tulee miehiä, jotka ovat antaneet hattunsa juosta lopullisesti mereen. Rakastavaiset hakeutuvat rantaan käveleskelemään, silloin voi puhua toisen kuulematta ja kaikki sanat ovat mieluisia korville. Paitsi että korvat kipeytyvät.

Samastuin myös Engelin kokemukseen muukalaisuudesta. Jos tuntee, että koti on jossain muualla, on kansalaisuudesta ja kielestä huolimatta jotenkin vääränlainen, kuin ulkomaalainen, vaikkakin kotimaassa. Välillä Helsingin asukkaat tuntuvat puhuvan jotakin toista, vierasta kieltä.

Varsinkin suomalaiset tuntuvat nauttivan tuulesta, jossa voi olla suuremman armoilla tarvitsematta kohdata toista ihmistä. He tarvitsevat puhurin, koska vaativat niin paljon toisiltaan. Minulle vastaantulija on usein yhdentekevä hatunnosto.

Niin, Helsingistä ei ole vielä tullut minulle sellaista kotia, jollaiseksi haluaisin tuntea kaupungin, jossa kuitenkin asun pysyvästi. Jollakin ihmeellisellä tavalla Akvarelleja Engelin kaupungista lievitti välirikkoani tämän kaupungin kanssa. Romaanin innoittamana aloin tutkia, mitkä kaikki rakennukset Helsingissä ovatkaan Engelin suunnittelemia ja kiersin kuvaamassa niitä näinä ihanina loppukesän päivinä.

Helsingin yliopiston observatorio Tähtitorninvuoren puistossa.

Mannerin mökki Havisevalla

Manner4
Mökki on jyrkän kallioseinämän kupeessa. Taustalla väikkyy Havisevajärvi.
manner1
Havisevajärven rannat ovat hyvin kallioisia.

Olen jo pitkään halunnut löytää runoilija Eeva-Liisa Mannerin mökin Havisevajärveltä Kangasalta.

Kävin koluamassa järven kallioisia rantoja ensimmäisen kerran jo kesällä 2017. Vaikeakulkuisesta maastosta jyrkkien rantakallioiden kupeesta löytyikin yllättävän monta mökkiä, joista etenkin yksi olisi sopinut hyvin kuvaukseen Mannerin pikkuruisesta, askeettisesta erakkomökistä. Epäselväksi kuitenkin jäi, oliko kyseessä oikea mökki. Jotenkin osuvaa oli, että tiesin mökin olevan jossakin Havisevajärven rannalla, mutta silti mökki tuntui olevan sivullisen saavuttamattomissa; aivan kuten erakkoelämää elänyt Mannerkin.

Myöhemmin kävi ilmi, että todennäköisimpänä Mannerin mökkinä pitämäni rakennus oli väärä. Vierähti vuosi ennen kuin tänä kesänä pääsin uudelleen tutkimaan Havisevajärven rantakallioita. Tällä kertaa mukana oli enemmän tietoa paikalliselta paikkojen tuntijalta. Ja tällä kertaa mökki löytyi.

Manner-asiantuntija Tuula Hökkä kuvaa artikkelissaan Mannerin mökkiä näin:

Mökin ainoa ikkuna, suuri kuin maalaiskaupan yksilasinen näyteikkuna, katsoi suoraan muutaman metrin päässä kohoavaan valtavaan kallioseinämään. Jos halusi katsella järvelle, oli tultava ulos mökistä ja kierrettävä sen taakse. Siellä alhaalla, syvällä puiden lomassa väikkyi vesi. Järvi tai lampi näytti pitkänomaiselta, jyrkkärantaiselta rotkolta tai joelta. Vastarannan metsä heijastui veteen. Mökki sai Mannerilta huvittuneen vinon, tosin kuvana osuvan nimen, Kotkanpesä.

Kuvaus ei voisi olla paljon tarkempi. Juuri tällainen mökki olikin. Minulle näkymä julman kallion kupeessa pilkottavasta mökistä loi kuitenkin vielä yksinäisemmän ja hylätymmän vaikutelman kuin olin lukemieni tekstien perusteella kuvitellut. Vaikka käytännössä kaikissa Manneria koskevissa kirjoituksissa tulee esiin hänen elämänsä erakkona, tekee Mannerin Havisevan mökin näkeminen tästä erakkomielikuvasta vielä syvemmän.

Manner2
Mökkiä tuskin havaitsee kallion ja puiden takaa, jos ei tiedä, mistä etsiä.

Manner vietti Havisevan mökillään kolme koleaa ja sateista kesää 1960-luvun alussa. Niiden seurauksena syntynyt kokoelma Niin vaihtuivat vuoden ajat (1964), eli kokoelma niin sanottuja Havisevan runoja, on kuitenkin valoisampi kuin Mannerin muu tuotanto. Hän rakasti alueen luontoa ja antoi luontoaiheen näkyä runoissaan.

Kokoelmaan kuuluvassa runossaan Manner kuvaa todennäköisesti juuri Havisevajärveä näin:

Järvi on aina uusi ja erilainen,

rannoilta kahvinruskea, keskeltä kirkas,

se näyttää virtaavan kuin joki, kadoksiin metsiin.

Lämpiminä aamuina sen kietoo sumu,

sinertävä kuin aamumaito,

sateella sen silkki on harmaa.

Manner vietti myöhemmin paljon aikaa Espanjassa. Hänellä oli elämänsä loppuun saakka asunto myös Tampereen Ojakadulla. Havisevan mökistään hän luopui lähdettyään Espanjaan, mutta 1980-luvulla Manner osti mökin takaisin ystävältään, jolle oli mökin myynyt. Ostohinta oli sama, kuin jolla Manner oli myynyt mökin pois.

Sittemmin mökki on päätynyt muille omistajille. Paikalla vallitsee kuitenkin yhä Mannerista muistuttava yksinäisyys saarroksissa kallioiden sylissä.

Aiempi artikkelini Eeva-Liisa Mannerista löytyy täältä.

Manner3
Vain pieni kinttupolku johtaa mökille.

Juhani Ahon kotikonnuilla Savossa

Kesälomareissulla Savossa pääsin vihdoin käymään Juhani Ahon kotiseuduilla Iisalmessa. Minulle savolaiselle Juhani Aho on aina ollut kiinnostava kirjailija, koska Ahon elämä kytkeytyy vahvasti Savoon ja minua kovasti kiehtovaan Minna Canthiin.

Juhani Aho (Johannes Brofeldt) syntyi 11.9.1861 Lapinlahdella Väärnin pappilassa kymmenlapsisen Brofeldtin pappisperheen esikoisena. Lapsuutensa Aho vietti kuitenkin Iisalmessa Mansikkaniemen Pikkupappilassa, mihin Ahon isä siirtyi kappalaiseksi Juhanin ollessa vajaa nelivuotias.

Pikkupappila sijaitsee luonnonkauniilla paikalla nykyisen Koljonvirran sillan ja kesäteatterin kupeessa. Aivan kuin olisi ennustettu, että pieni Juhani kasvaisi kansalliskirjailijaksi kansallisrunoilija J. L. Runebergin Vänrikki Stoolin tarinoiden maisemissa.

Juhani Ahon varhaisnuoruus Savossa kytkeytyy myös Vieremään ja Kuopioon. Aho kävi Kuopion lyseota. Vieremälle Brofeldtin perhe muutti pappi-isän työn vuoksi. Kirjailijan uransa myötä Aho vaikutti Kuopiossa kirjailija Minna Canthin salongissa.

Ahon vanhemmat muuttivat vielä myöhemmin takaisin Iisalmeen, tällä kertaa Isoonpappilaan, kun Ahon isä sai Iisalmesta rovastin viran. Aho vieraili yhä usein Iisalmessa, mutta ei enää asunut siellä. 1960-luvulla Iisalmen Isopappila siirrettiin Helsinkiin Seurasaareen, missä se on sittemmin restauroitu.

Pikkupappilassa toimii nykyisin Juhani Ahon museo, johon on saatu jonkin verran kirjailija Ahon jäämistöä. Muun muassa Ahon työpöytä, työtuoli ja jytäkkä kirjoituskone on saatu museoon Ahon vaimon, taiteilija Venny Soldan-Brofeldtin perikunnan kautta. Osa museon kalusteista on Juhani Ahon lapsuuden aikaisia kalusteita Pikkupappilasta, mutta osa on tuotu rovastilasta, missä Aho itse ei koskaan asunut.

Juhani Ahon kirjoituspöytä ja kirjoituskone Juhani Ahon museossa.

Juhani Ahon jalanjäljet tunnetaan hyvin Savossa, mutta hänen elämänsä ja uransa ei voi sanoa kiinnittyvän selkeästi mihinkään tiettyyn Savon paikkakuntaan. Aho eli hyvin liikkuvaa elämää ja vaikutti muun muassa Helsingissä, Hausjärvellä, Järvenpäässä ja Pariisissa. Häämatkansa vaimonsa Vennyn kanssa Aho teki Pariisiin polkupyörällä. Liikkuva elämä sen ajan vehkeillä vaati siis myös melkoisesti aikaa.

Ahon elämään vaikutti myös rakkaus kahteen naiseen, Venny-vaimoon ja tämän siskoon Tillyyn. Aho sai lapsia molempien naisten kanssa. He myös asuivat lähekkäin kaikki kolme, kun Aho hankki Tillylle ja heidän yhteiselle lapselle tilan Järvenpään seudulta, missä Aho ja Venny perheineen asuivat. Olisiko niin, ettei ristiriitainen rakkaus siskoksiin saanut Ahoa koskaan todella asettumaan mihinkään aloilleen? Tuhoisa kolmiodraama on aiheena Juhani Ahon teoksessa Juha.

Vaikka elämä oli liikkuvaa ja rakkaus repivää, Iisalmi näyttäytyy Aholle keskeisenä paikkakuntana etenkin Ahon teosten kautta. Lapsuuden seuduilla syttyivät Ahon rakkaus kalastusta ja luontoa kohtaan. Luonto onkin Ahon tuotannossa keskeinen elementti.

Juhani Aho kuoli 8.8.1921. Hän halusi tulla haudatuksi nimenomaa kotiseuduilleen Iisalmen Mansikkaniemeen. Aho halusi, että hänet haudataan rintamasuunta Pikkupappilan rakennuksia ja rakkaita kalastusvesiä päin, vaikka muu hautausmaa levittäytyy toiseen suuntaan.

Juhani Aho vaikutti Kuopiossa Minna Canthin salongissa. Ote artikkelista Helsingin Sanomissa.

Kiitos Juhani Ahon museolle erinomaisesta opastuksesta, jossa oli paljon uutta tietoa Ahon tuotantoon jo perehtyneillekin.

Minna Canthia koskeva aiempi artikkelini löytyy täältä.

Tölkkidesign I – Merenneidon bileveska

Aloitin klipsuttelun viime syksynä Tölkkidesign I kirjan avulla. Jos on tottunut virkkuukoukun käyttäjä, oppii kirjan avulla aivan varmasti myös klipsivirkkauksen. Kirjassa kerrotaan havainnollisesti kuvien kera klipsien käsittelystä ja virkkaustekniikoista. Kirjan alussa on kuvailtu erilaisia virkkaustekniikoita. Niihin kannattaa tutustua ennen kuin aloittaa varsinaisen työn.

Valitsin Merenneidon bileveska II -mallin. Laukun ohje ei vaikuttanut olevan edes kirjan helpoimmasta päästä, mutta laukku syntyi silti vaivatta. Tämä kuvaa mielestäni hyvin sitä, kuinka yksityiskohtaisia kirjan ohjeet ovat. Tarkat kuvat ovat tukena. Muillekin ensimmäisen laukun tekijöille suosittelen aloittamaan työllä, jossa käytetään läpivirkkaustekniikkaa. Tekniikka perustuu pääasiassa ketjusilmukoiden virkkaamiseen. Oikeastaan vain laukun kehyksen kanssa piti hieman kiristellä hampaita ja tarvitsin toiset kädet avuksi pitelemään kehystä kiinnitysvaiheessa.

Tällainen laukku, tai ”ryyppykassi”, siitä syntyi.

Kannattaa muuten myös varautua siihen, että laukun kappaleet syntyvät hyvin nopeasti, mutta lankojen päättelyyn, saumojen ompeluun ja kehyksen kiinnittämiseen menee rutkasti aikaa. Tein vielä laukkuun vuoren vanhoista kesähousuista. Sen ompelu ja kiinnittäminen otti oman aikansa. Kiinnitin vuoren vasta siinä vaiheessa, kun laukku oli jo muuten kokonaan valmis. Ompelin neulalla ja ohuella langalla vuorikankaan kiinni laukun reunoihin, osittain kehyksen reunan alle. Vuori on hieman isompi kuin olisi tarpeen, jolloin vuorikangas laskostuu kauniisti laukun pohjalle ”laineille”. Laukun kyljistä ja pohjalta vuorikangasta ei ole kiinnitetty laukkuun. Myöskään läheltä kehyksen kulmia vuorikangasta ei ole kiinnitetty, jotta laukku mahtuu avautumaan eikä vuorikangas jää kehyksen väliin, kun laukku suljetaan.

Merenneidon bileveskojen ohjeita on kirjassa kaksi. Toinen on muodoltaan pyöreämpi, minä tein tämän kantikkaamman kakkosmallin, koska halusin laukun pysyvän pystyssä esimerkiksi pöydällä ilman tukea.

Joitakin yksityiskohtia jäi kuitenkin kirjan ohjeesta puuttumaan. Kirjassa ei esimerkiksi kerrota, kuinka paljon lankaa pitää varustaa tai minkä kokoinen laukun kehyksen on oltava. Näitä jouduin haeskelemaan kovasti blogeista ja Tölkkidesign I -kirjan Facebook-sivulta.

Laitan nämä tiedot tähän muistiin, jotta niistä olisi muillekin klipsuttelijoille hyötyä:

Laukkukehys

Merenneidon bileveskan pyöreä laukkukehys on halkaisijaltaan 150 mm. Monessa nettikaupassa myydään myös 130 mm kehystä, mutta se on tähän malliin liian pieni. Kehys kannattaa kiinnittää ensin muutamalla pistolla laukun keskikohtiin ja kulmiin ja ommella vasta sitten kehys reunasta reunaan kiinni laukkuun. Laukun reunaa täytyy osata sopivasti sekä venyttää että tiivistää (ei ihan laskostaa kuitenkaan). Etenkin kulmista laukun reunaa täytyy venyttää ja laukun keskeltä tiivistää.

Lanka

Katia Brisa-langan väri: Nro 25 (vaaleahko harmaa). Sopii parhaiten hopeisen väristen klipsujen kanssa.

Katia Brisa-langan menekki: Merenneidon bileveskan kakkosmalliin (kantikkaampi malli) lankaa kuluu vajaa yksi kerä. Sama kerä riittää siis sekä laukun kappaleiden virkkaamiseen että saumojen ja kehyksen ompeluun. Yhdessä kerässä on 50 grammaa lankaa.

Ostopaikka: Katia-merkin lankoja myy ainakin Piikkopirta Turussa. Myymälällä on myös verkkokauppa.

Klipsit

Vielä vinkki klipseistä: Jos et jaksa laskea, onko klipsejä tarpeeksi, voit kerätä klipsit puolen litran pakasterasiaan. Kun klipsejä on suunnilleen rasiallinen, on niitä riittävästi Merenneidon bileveskaan.

Poldark – Poikkeuksellinen kirjasarja

Tänään on tiistai, eli Poldark-ilta. Tv-sarjan innostamana olen lukenut pari ensimmäistä teosta Winston Grahamin kirjasarjasta, johon tv-versio pohjautuu.

Grahamilta julkaistiin neljä Poldark-sarjan kirjaa jo vuosina 1945-1953. Tätä seurasi peräti 20 vuoden tauko, kunnes kirjailija lopulta palasi tarinan pariin vuonna 1973 julkaistulla The Black Moon teoksella. Graham oli tuolloin jo lähes 70-vuotias. Viimeisin sarjan osa on julkaistu niinkin myöhään kuin vuonna 2002. Kirjailija kuoli seuraavana vuonna 95-vuotiaana.

Kirjasarja sijoittuu kaivoskylä Cornwallin jylhiin maisemiin 1700-luvun lopun Englannissa. Nuori tilallinen Ross Poldark palaa kotiseudulleen Yhdysvaltojen sisällissodasta toteamaan, että hänen nuoruuden rakastettunsa Elizabeth on mennyt naimisiin Rossin serkun kanssa. Oikeudenmukainen mutta kiivasluontoinen Ross ei oikein sovi hierarkioiden ja normien sääntelemään yhteiskuntajärjestykseen eikä hän perusta vanhojen rikkaiden omistajasukujen ja uusien nousukkaiden keikaroinnista seurapiireissä ja keskinäisestä valtapelistä. Toimiessaan tässä ympäristössä hän on omasta näkökulmastaan sydämelleen uskollinen, mutta ympäröivän yhteiskunnan näkökulmasta kapinallinen.

Yhteensä Poldark-kirjojen sarjaan kuuluu 12 teosta. Sarjan ensimmäisiä osia suomennettiin jo 1970- ja 80-luvuilla, mutta vuosina 2016 ja 2017 Gummerus on julkaissut teokset uusina suomennettuina painoksina. Vastaavasti BBC teki jo 1970-luvulla Grahamin kirjoihin pohjautuvan tv-version Poldarkista, mutta alkoi kuvata Suomessakin nähtävää sarjaa uudelleen vuonna 2015. Poldarkin kolmatta kautta esitetään parhaillaan Ylellä.

Sekä vanhempi että uudempi tv-versio ovat olleet menestyksiä Isossa-Britanniassa. Aikanaan sarja oli jopa niin suosittu, että sen esitysaikaa tv:ssä piti siirtää, koska ihmiset eivät menneet jumalanpalvelukseen, vaan jäivät koteihinsa seuraamaan Poldarkia.

Sen sijaan Grahamin kirjasarjaa ei voi kehua yhtä vetovoimaiseksi. Mittavan sarjan kohtalona on jäädä viihdyttävien, helposti lähestyttävien ja nopealukuisten teosten loputtomaan hyllyyn. Länsimaisen kirjallisuuden kaanoniin teossarjalla ei ole juuri annettavaa. Valitettavasti samasta kategoriasta tulee mieleen Fifty Shades of Grey, josta olen kirjoittanut aiemmin blogissani.

Poldark-kirjasarjassa eniten ontuvat teosten kielellinen ilmaisu ja henkilöhahmojen rakentuminen. Teosten kieli on koukeroista ja löyhää. Kielikuvat ovat kankeita. Henkilöhahmojen dialogi jää usein kummallisen merkityksettömäksi.

Hetkeen kumpikaan ei liikahtanut katsoessaan laskevaa kuuta. Lähestyessään vedenpintaa kuu alkoi muuttaa muotoaan ja kalpeni kuin ylikypsä veriappelsiini meren ja taivaan puristuksessa. Poldark: Kapinallinen (2016)

Tv-versiossa käsikirjoittajat ovat osanneet paremmin tuoda esiin dynamiikan sovinnaisuussääntöjen rajoittaman julkisen puheen ja yksityisen uskoutumisen välillä. Henkilöhahmot tuntuvat heräävän henkiin paremmin tv-ruudulla kuin kirjan sivuilla. Näyttelijä Aidan Turnerin valinta Ross Poldarkin rooliin on myös nappivalinta. Kirjailija Winston Graham tuskin olisi osannut kuvata Ross Poldarkin hahmoa itse paremmin kuin miten Aidan Turner sen tekee.

Demelza sytytti kynttilät ja sulki ikkunat pitääkseen yöperhoset loitolla, riisui painavan takkinsa ja ravisti hiuksiaan. Kyllä, hän oli tänä iltana ihastuttava. Ross kietoi käsivartensa hänen ympärilleen kasvoillaan yhä poikamainen nauru, ja Demelza nauroi hänelle vastaukseksi ja hänen hampaansa kiilsivät kynttilänvalossa. Silloin Rossin hymy katosi ja hän suuteli Demelzaa.

– Ross, Demelza sanoi. – Ross-kulta.

– Minä rakastan sinua, Ross sanoi. – Ja olen palvelijasi. Demelza, katso minua. Jos olen tehnyt menneisyydessä väärin, anna minun korjata se.

Näin hän huomasi, että se, mitä hän oli pitänyt halveksittavana, ei ollutkaan halveksittavaa, että se, mitä hän oli pitänyt vain halunsa tyydyttämisenä, miellyttävänä mutta arkisena seikkailuna pettymysten keskellä, siinä piilikin arvaamatonta ja käsittämätöntä syvyyttä, jota hän ei ollut aikaisemmin tuntenut. Se kantoi sydämessään kauneutta. -Poldark: Kapinallinen (2016)

Tv-versiossa Cornwallin henkeäsalpaavan kaunis luonto ja arvaamattomat luonnonilmiöt toimivat henkilöhahmojen tunteiden heijastajana. Miljöön kuvaus tuo tv-versioon aivan eri tavalla ilmaisuvoimaa. Kirjan sivuilta luonnon voima ei välity yhtä voimakkaasti.

Artikkeli jatkuu kuvien jälkeen.

West_Penwith_Coast2
Poldark-sarjassa liikutaan usein Cornwallin jylhien rantakallioiden maisemissa. Kuva: Wikimedia Commons
Cape_Cornwall_(Judithili)_edit
Kaivosten piiput ovat omaleimainen piirre Cornwallin maisemissa Isossa-Britanniassa. Kuva: Wikimedia Commons

Grahamin ansioksi on sanottava, että hän on luonut mittavan henkilögallerian, joka ulottuu useiden sukupolvien yli. Taidokkainta Grahamin teoksissa ovatkin juuri suvut, sukupolvet ja niiden nivoutuminen yhteen historian kulussa ja henkilökohtaisissa suhteissa. Grahamin luomassa maailmassa on paljon potentiaalia: on kartanoiden pukujuhlia ja kaivosten köyhä työläiskansa, on vanhoja sukuja ja nousukkaita sekä itsevaltaisia kuningaskuntia ravistelevien vallankumousten kuohu. Kirjasarjassa lupaavat ainekset eivät kutoudu menestysteokseksi, mutta tv-tuottajat ovat selvästi havainneet tämän potentiaalin ja synnyttäneet Grahamin luomista aineksista menestyssarjan. Onneksi niin, sillä Grahamin mittava työ ansaitsee kyllä tulla nähdyksi. Merkittävää on, että useista muistakin Grahamin teoksista on tehty elokuva.

Jäin pohtimaan, että Poldarkin täytyy olla yksi harvoista teoksista, joiden tv-versio on kirjaa huomattavasti parempi. Pidän tätä poikkeuksellisena, sillä yleensä tv- ja elokuvaversiot ovat jääneet mielestäni alkuperäisteosta vaisummiksi. Esimerkiksi Taru Sormusten Herrasta -trilogiaan perustuvat elokuvat ja toistaiseksi uusin Täällä Pohjantähden alla -trilogiaan perustuva tv-sarja ovat olleet todella taitavia filmatisointeja alkuperäisteosten pohjalta, mutta teosten huikean pitkän ajallisen ulottuvuuden vuoksi kirjat eivät ymmärrettävästi aivan täysin taivu tv-sarjaksi ja elokuviksi.

Poldark-kirjasarjaan liittyy muutenkin lukuisia poikkeuksellisia piirteitä: tv-sarja on filmatisoitu kahdesti, kirjasarjan suomentaminen on aloitettu kahdesti, kirjasarjan keskellä on 20 vuoden julkaisutauko ja tv-sarja on merkittävästi parempi kuin teokset, joihin tv-sarja pohjautuu.

Voisi melkein sanoa, että jos uuden Poldark-tv-sarjan pohjalta tehtäisiin nyt kirjasarja, tulisi siitä parempi kuin Grahamin alkuperäisestä kirjasarjasta, koska sarja on todella onnistunut puhaltamaan henkeä henkilöhahmoihin. Tai voi myös olla, että tietyt tarinat ovat vain kuin luotuja esitettäviksi visuaalisesti. Ehkä Grahamin olisi alun perinkin pitänyt alkaa työstää tv-sarjan käsikirjoitusta eikä romaanisarjaa.

Mieleeni tuli, että tänä talvena Ylellä esitetty Silta-sarjan neljäs ja viimeinen kausi on yksi tv-sarja, joka kääntyisi kyllä kirjasarjaksi, mutta lopputulos olisi todennäköisesti tv-sarjaa heikompi. On vaikea kuvitella, että päähenkilö Saga Norénin omalaatuinen elekieli ja sarjan kalmansävyinen värimaailma välittyisivät onnistuneesti lukijalle kirjan sivuilta.

Jossain vaiheessa haluaisin urakoida George R. R. Martinin Tulen ja jään laulu -kirjasarjan, johon Game of Thrones -tv-sarja pohjautuu. Arvelen, että Game of Thrones yltää niiden tv-sarjojen joukkoon, joiden tv-versio on ainakin lähes yhtä hyvä kuin alkuperäiset kirjat.

Luulen, että luen myös muut uudet suomennokset Grahamin Poldark-sarjasta. Kirjallisuustieteen opintojeni vuoksi on tullut luettua paljon teoksia siksi, että pitää. Toisinaan on hyvä lukea myös teoksia, siksi että haluaa. Onneksi Poldark-sarjaan kuuluu peräti 12 teosta. Toivotaan, että niistä kaikista tehdään tv-sarjan kausi.

Toinen artikkelini Poldark-kirjasarjasta löytyy täältä.

Aiempi artikkelini Fifty Shades of Greystä löytyy täältä.

Cot_Valley_Beach
Meri on Poldarkissa keskeinen miljöö. Merelle lähdetään elannon vuoksi ja rakkaiden perässä, vaikka kotiin paluu ei ole koskaan varmaa. Kuva: Wikimedia Commons