Poldark – Poikkeuksellinen kirjasarja

Tänään on tiistai, eli Poldark-ilta. Tv-sarjan innostamana olen lukenut pari ensimmäistä teosta Winston Grahamin kirjasarjasta, johon tv-versio pohjautuu.

Grahamilta julkaistiin neljä Poldark-sarjan kirjaa jo vuosina 1945-1953. Tätä seurasi peräti 20 vuoden tauko, kunnes kirjailija lopulta palasi tarinan pariin vuonna 1973 julkaistulla The Black Moon teoksella. Graham oli tuolloin jo lähes 70-vuotias. Viimeisin sarjan osa on julkaistu niinkin myöhään kuin vuonna 2002. Kirjailija kuoli seuraavana vuonna 95-vuotiaana.

Kirjasarja sijoittuu kaivoskylä Cornwallin jylhiin maisemiin 1700-luvun lopun Englannissa. Nuori tilallinen Ross Poldark palaa kotiseudulleen Yhdysvaltojen sisällissodasta toteamaan, että hänen nuoruuden rakastettunsa Elizabeth on mennyt naimisiin Rossin serkun kanssa. Oikeudenmukainen mutta kiivasluontoinen Ross ei oikein sovi hierarkioiden ja normien sääntelemään yhteiskuntajärjestykseen eikä hän perusta vanhojen rikkaiden omistajasukujen ja uusien nousukkaiden keikaroinnista seurapiireissä ja keskinäisestä valtapelistä. Toimiessaan tässä ympäristössä hän on omasta näkökulmastaan sydämelleen uskollinen, mutta ympäröivän yhteiskunnan näkökulmasta kapinallinen.

Yhteensä Poldark-kirjojen sarjaan kuuluu 12 teosta. Sarjan ensimmäisiä osia suomennettiin jo 1970- ja 80-luvuilla, mutta vuosina 2016 ja 2017 Gummerus on julkaissut teokset uusina suomennettuina painoksina. Vastaavasti BBC teki jo 1970-luvulla Grahamin kirjoihin pohjautuvan tv-version Poldarkista, mutta alkoi kuvata Suomessakin nähtävää sarjaa uudelleen vuonna 2015. Poldarkin kolmatta kautta esitetään parhaillaan Ylellä.

Sekä vanhempi että uudempi tv-versio ovat olleet menestyksiä Isossa-Britanniassa. Aikanaan sarja oli jopa niin suosittu, että sen esitysaikaa tv:ssä piti siirtää, koska ihmiset eivät menneet jumalanpalvelukseen, vaan jäivät koteihinsa seuraamaan Poldarkia.

Sen sijaan Grahamin kirjasarjaa ei voi kehua yhtä vetovoimaiseksi. Mittavan sarjan kohtalona on jäädä viihdyttävien, helposti lähestyttävien ja nopealukuisten teosten loputtomaan hyllyyn. Länsimaisen kirjallisuuden kaanoniin teossarjalla ei ole juuri annettavaa. Valitettavasti samasta kategoriasta tulee mieleen Fifty Shades of Grey, josta olen kirjoittanut aiemmin blogissani.

Poldark-kirjasarjassa eniten ontuvat teosten kielellinen ilmaisu ja henkilöhahmojen rakentuminen. Teosten kieli on koukeroista ja löyhää. Kielikuvat ovat kankeita. Henkilöhahmojen dialogi jää usein kummallisen merkityksettömäksi.

Hetkeen kumpikaan ei liikahtanut katsoessaan laskevaa kuuta. Lähestyessään vedenpintaa kuu alkoi muuttaa muotoaan ja kalpeni kuin ylikypsä veriappelsiini meren ja taivaan puristuksessa. Poldark: Kapinallinen (2016)

Tv-versiossa käsikirjoittajat ovat osanneet paremmin tuoda esiin dynamiikan sovinnaisuussääntöjen rajoittaman julkisen puheen ja yksityisen uskoutumisen välillä. Henkilöhahmot tuntuvat heräävän henkiin paremmin tv-ruudulla kuin kirjan sivuilla. Näyttelijä Aidan Turnerin valinta Ross Poldarkin rooliin on myös nappivalinta. Kirjailija Winston Graham tuskin olisi osannut kuvata Ross Poldarkin hahmoa itse paremmin kuin miten Aidan Turner sen tekee.

Demelza sytytti kynttilät ja sulki ikkunat pitääkseen yöperhoset loitolla, riisui painavan takkinsa ja ravisti hiuksiaan. Kyllä, hän oli tänä iltana ihastuttava. Ross kietoi käsivartensa hänen ympärilleen kasvoillaan yhä poikamainen nauru, ja Demelza nauroi hänelle vastaukseksi ja hänen hampaansa kiilsivät kynttilänvalossa. Silloin Rossin hymy katosi ja hän suuteli Demelzaa.

– Ross, Demelza sanoi. – Ross-kulta.

– Minä rakastan sinua, Ross sanoi. – Ja olen palvelijasi. Demelza, katso minua. Jos olen tehnyt menneisyydessä väärin, anna minun korjata se.

Näin hän huomasi, että se, mitä hän oli pitänyt halveksittavana, ei ollutkaan halveksittavaa, että se, mitä hän oli pitänyt vain halunsa tyydyttämisenä, miellyttävänä mutta arkisena seikkailuna pettymysten keskellä, siinä piilikin arvaamatonta ja käsittämätöntä syvyyttä, jota hän ei ollut aikaisemmin tuntenut. Se kantoi sydämessään kauneutta. -Poldark: Kapinallinen (2016)

Tv-versiossa Cornwallin henkeäsalpaavan kaunis luonto ja arvaamattomat luonnonilmiöt toimivat henkilöhahmojen tunteiden heijastajana. Miljöön kuvaus tuo tv-versioon aivan eri tavalla ilmaisuvoimaa. Kirjan sivuilta luonnon voima ei välity yhtä voimakkaasti.

Artikkeli jatkuu kuvien jälkeen.

Poldark-sarjassa liikutaan usein Cornwallin jylhien rantakallioiden maisemissa. Kuva: Wikimedia Commons

Kaivosten piiput ovat omaleimainen piirre Cornwallin maisemissa Isossa-Britanniassa. Kuva: Wikimedia Commons

Grahamin ansioksi on sanottava, että hän on luonut mittavan henkilögallerian, joka ulottuu useiden sukupolvien yli. Taidokkainta Grahamin teoksissa ovatkin juuri suvut, sukupolvet ja niiden nivoutuminen yhteen historian kulussa ja henkilökohtaisissa suhteissa. Grahamin luomassa maailmassa on paljon potentiaalia: on kartanoiden pukujuhlia ja kaivosten köyhä työläiskansa, on vanhoja sukuja ja nousukkaita sekä itsevaltaisia kuningaskuntia ravistelevien vallankumousten kuohu. Kirjasarjassa lupaavat ainekset eivät kutoudu menestysteokseksi, mutta tv-tuottajat ovat selvästi havainneet tämän potentiaalin ja synnyttäneet Grahamin luomista aineksista menestyssarjan. Onneksi niin, sillä Grahamin mittava työ ansaitsee kyllä tulla nähdyksi. Merkittävää on, että useista muistakin Grahamin teoksista on tehty elokuva.

Jäin pohtimaan, että Poldarkin täytyy olla yksi harvoista teoksista, joiden tv-versio on kirjaa huomattavasti parempi. Pidän tätä poikkeuksellisena, sillä yleensä tv- ja elokuvaversiot ovat jääneet mielestäni alkuperäisteosta vaisummiksi. Esimerkiksi Taru Sormusten Herrasta -trilogiaan perustuvat elokuvat ja toistaiseksi uusin Täällä Pohjantähden alla -trilogiaan perustuva tv-sarja ovat olleet todella taitavia filmatisointeja alkuperäisteosten pohjalta, mutta teosten huikean pitkän ajallisen ulottuvuuden vuoksi kirjat eivät ymmärrettävästi aivan täysin taivu tv-sarjaksi ja elokuviksi.

Poldark-kirjasarjaan liittyy muutenkin lukuisia poikkeuksellisia piirteitä: tv-sarja on filmatisoitu kahdesti, kirjasarjan suomentaminen on aloitettu kahdesti, kirjasarjan keskellä on 20 vuoden julkaisutauko ja tv-sarja on merkittävästi parempi kuin teokset, joihin tv-sarja pohjautuu.

Voisi melkein sanoa, että jos uuden Poldark-tv-sarjan pohjalta tehtäisiin nyt kirjasarja, tulisi siitä parempi kuin Grahamin alkuperäisestä kirjasarjasta, koska sarja on todella onnistunut puhaltamaan henkeä henkilöhahmoihin. Tai voi myös olla, että tietyt tarinat ovat vain kuin luotuja esitettäviksi visuaalisesti. Ehkä Grahamin olisi alun perinkin pitänyt alkaa työstää tv-sarjan käsikirjoitusta eikä romaanisarjaa.

Mieleeni tuli, että tänä talvena Ylellä esitetty Silta-sarjan neljäs ja viimeinen kausi on yksi tv-sarja, joka kääntyisi kyllä kirjasarjaksi, mutta lopputulos olisi todennäköisesti tv-sarjaa heikompi. On vaikea kuvitella, että päähenkilö Saga Norénin omalaatuinen elekieli ja sarjan kalmansävyinen värimaailma välittyisivät onnistuneesti lukijalle kirjan sivuilta.

Jossain vaiheessa haluaisin urakoida George R. R. Martinin Tulen ja jään laulu -kirjasarjan, johon Game of Thrones -tv-sarja pohjautuu. Arvelen, että Game of Thrones yltää niiden tv-sarjojen joukkoon, joiden tv-versio on ainakin lähes yhtä hyvä kuin alkuperäiset kirjat.

Luulen, että luen myös muut uudet suomennokset Grahamin Poldark-sarjasta. Kirjallisuustieteen opintojeni vuoksi on tullut luettua paljon teoksia siksi, että pitää. Toisinaan on hyvä lukea myös teoksia, siksi että haluaa. Onneksi Poldark-sarjaan kuuluu peräti 12 teosta. Toivotaan, että niistä kaikista tehdään tv-sarjan kausi.

Toinen artikkelini Poldark-kirjasarjasta löytyy täältä.

Aiempi artikkelini Fifty Shades of Greystä löytyy täältä.

Meri on Poldarkissa keskeinen miljöö. Merelle lähdetään elannon vuoksi ja rakkaiden perässä, vaikka kotiin paluu ei ole koskaan varmaa. Kuva: Wikimedia Commons

 

Advertisement

Herkkä, hellä, hehkuvainen – Minna Canth

Ote artikkelista Helsingin Sanomissa Minna Canthin päivänä 13.3.2016 Suomen ensimmäisestä lehtihaastattelusta, jossa Juhani Aho haastatteli Canthia tämän seuraavasta näytelmästä.

Historioitsija Minna Maijala luo uudenlaisen kuvan Minna Canthista (1844–1897) tämän elämäkertateoksessa Herkkä, hellä, hehkuvainen – Minna Canth (2014). Nimensä mukaisesti Canth näyttäytyy teoksessa ihmisenä, naisena, jota painoivat tunne-elämän myrskyt, taiteellisen työn ajoittainen julma kritiikki, seitsemän lapsen yksinhuoltajuus ja terveyshuolet. Canth oli muutakin kuin se valokuvissa vakavailmeisenä esiintynyt ja lehtien palstoilla kovaa ääntä pitänyt äkäinen kuopiolaisrouva, jonka mielipiteet herättivät hurrauksia ja hämmästystä.

Maijalan teoksessa Minna Canth tulee lähemmäs niitä naisia, joita hän teoksissaan käsitteli. Naisten kohtaloissa inhimilliset tunteet ja toiminta ja yhteiskunnalliset olosuhteet nivoutuvat yhteen ja määrittävät naisten kohtalon – joka usein merkitsi kärsimystä ja tuhoutumista. Maijala kuvaa Canthin käyvän tätä samaa kamppailua yhteiskunnallisen ja psykologisen rajapinnoilla. Maijalan kuvauksen ansiosta Canthin teoksista voi lukea uudella tavalla elämäkerrallisuutta.

Minna Canthista näytelmän Kansallisteatteriin ohjannut Kaisa Korhonen totesikin kuvaavasti Helsingin Sanomien haastattelussa (20.11.2016), että Maijalan tutkimukset ”räjäyttivät Minna  Canthin patsaan” ja ”Minna Canth syntyi uudestaan”. Korhosen ohjaama ja Seppo Parkkisen kirjoittama näytelmä Minna Canthista sai ensi-iltansa Kansallisteatterissa 23.11.

Canthin aikaansaama yhteiskunnallinen keskustelu ja kuohunta osoittaa kuitenkin, että hermostuneisuudestaan ja epävarmuudestaan huolimatta Canth oli kiistatta vahvin naisten yhteiskunnallisten oikeuksien vaatija ja vakuuttava ja vaikuttava sanomalehtinainen ja kirjailija. Canth suomi oman yhteiskuntaluokkansa naisia ja puhui työväenluokan puolesta muun muassa pitkiä työaikoja, huonoja palkkoja ja asuinoloja ja äänioikeudettomuutta vastaan. Virpi Alanen kirjoittaakin hyvin Maijalan teoksen esittelyssä Kiiltomato-sivustolla, että ”heikkoudetkin paljastava elämäkerta ei kuitenkaan millään tavoin rumenna Canthin muistoa”.

Pieni Urbanin mainos tähän väliin. Menkää!

Juhani Ahon virsut Kuopion Kauppakadulla.

Valkeisenlampi.

 

 

 

 

Luentomuistiinpanot: Hannu Salama

Juhannustanssit (1964)

Hannu Salaman (s. 1936) Juhannustanssit tunnetaan paremmin sen synnyttämästä oikeusjutusta ja niin sanotusta kirjasodasta kuin varsinaisesta sisällöstään tai merkityksestään suomalaisen kirjallisuuden kaanonissa.

Teoksen julkaisun aikaan 1960-luvulla poliittinen, uskonnollinen ja juridinen järjestelmä asettivat vielä vahvoja normatiivisia rajoitteita kirjallisuudelle. Tässä kontekstissa vasemmistolaisen työläiskirjailijan katsottiin murtavan teoksellaan kuvaa sankarillisesta suomalaisesta sotilaasta ja saattavan isänmaallisen perinteen naurunalaiseksi. Juhannustanssien katsottiin myös turmelevan suomalaisten kotien moraalin, sillä teoksessa kiroiltiin, juopoteltiin ja harrastettiin irtosuhteita. Teoksen siis koettiin hyökkäävän kotia, uskontoa ja isänmaata vastaan 1960-luvun Urho Kekkosen Suomessa.

Kirjan synnyttämän kirjasodan taustalla vaikuttivat osin poliittisetkin syyt, mutta varsinaiseksi syyksi oikeusjuttulle ”löydettiin” jumalanpilkka.  Aluksi kriitikot kehuivat teosta, mutta suuren huomion kohteeksi kirja päätyi vasta, kun arkkipiispa Martti Simojoki tulkitsi laajasti uutisoidussa juhlapuheessaan kirjan päähenkilö Hiltusen humalaisen pilasaarnan jumalanpilkaksi.

Kohua seuranneessa oikeusjutussa Salama tunnusti jumalanpilkan. Hän sai ehdollista vankeutta, ja kirja sensuroitiin.

Oikeusjuttu vahvisti entisestään kirjallisuuden korkeaa statusta. Kirjallisuuskäsityksessä todellisuuden kuvauksen ajateltiin olevan yhtä todellisuuden edustavuuden kanssa ja tämä katsottiin myös kirjallisuuden tehtäväksi. Myös taiteen kasvatuksellinen tehtävä päti edelleen.

Moraalisen voiton sai lopulta Salama, häntä tukenut nuorempi kirjailijasukupolvi ja edistyksellinen henki. Salaman oikeusjuttu paljasti oikeuslaitoksen jälkijättöisyyden, ja presidentti Kekkonen armahti Salaman kuukausi tämän tuomion jälkeen.

Kirjasodat pakottivat pohtimaan taideteosten tulkintasääntöjä. Kellään ei ollut enää lopullista sananvaltaa lyödä lukkoon teoksen merkitystä, ja yksilön sananvapaus arvotettiin aiempaa korkeammalle. Salaman tulkintaperiaatteen mukaan kirjallisuus on nimenomaan kommunikaatiotapahtuma, joka ei toteudu ilman tulkitsijoiden osuutta. Salaman kirja oli siis jumalanpilkkaa niille, jotka sen näin näkivät omasta tulkintahorisontistaan. Tässä mielessä kirjan lukeminen todellisuuden heijastana alkoi vaikuttaa naiivilta.

Salaman teoksen kirjallisiin ansioihin voidaan lukea teoksen kieli, joka vaikutti omalta osaltaan 1960-luvun estetiikan vallankumoukseen ja puhesuomen murrokseen suomalaisessa kirjallisuudessa. Kriitikoiden mielestä tosin Juhannustanssien ärsyttävimpiä piirteitä oli teoksen kansanomaisen karkea puhekieli ja tapa sekoittaa ylevää ja arkista tyyliä keskenään.

Muut luentomuistiinpanot:

Edith Södergran

Maria Jotuni

 

 

Luentomuistiinpanot: Maria Jotuni

Tohvelisankarin rouva (1924), Kun on tunteet (1913)

Kuopiolaislähtöisen Maria Jotunin (1880-1943) 1900-luvun alun tuotannossa on korostuneesti esillä naimakaupan teema. Tämän teeman ympärillä hän käsitteli naisen halua ja ”uutta naista”.

Jotunin teoksissa naisten on usein tehtävä ratkaisuja, jotka ovat ristiriidassa heidän omien pyrkimystensä kanssa. Ympäristön paineen vuoksi he joutuvat tukahduttamaan tunteensa ja käymään niillä kauppaa. Myös avioliitto näyttäytyy eräänlaisena kaupankäyntinä, jossa tunteet ovat sivuseikka, käytännössä merkityksettömiä.

Jotunin naiset ovat kahdenlaisen rajoituksen kohteita: yhtäältä naisilta on kielletty julkinen toiminta, mutta toisaalta kiellettyjä ovat myös aistillisuus ja ruumiillisuus. Ainoastaan aviomiehen halun kohteena oleminen on poikkeus tässä.

Karuimmillaan Jotunin naisille ei jää muuta vaihtoehtoa kuin välineellistää ruumiinsa ja käydä sillä kauppaa. Avioliiton solmiminen tässä kaupankäynnissä on vielä kohtuullinen vaihtoehto muunlaisen ruumiinsa välineellistämisen rinnalla.

Jotuni nostaa esiin myös naisten eri luokkien väliset erot: Hänen uusi naisensa on pääasiassa keskiluokkainen rakennelma. Alempien yhteiskuntaluokkien naisista rakkaus tuntuu ylempien luokkien ylellisyydeltä.

Muutenkin Jotuni käsittelee naiseutta talouden ja rahan näkökulmasta: etenkin hänen varhaisimmissa teoksissaan toistuu teema, jossa vaimon tilanne piinaavassa avioliitossa on toivoton, koska naisella ei ole taloudellisia mahdollisuuksia jättää miestään.

Vasta 1980-luvun alussa esikoisteoksensa Sonja O. kävi täällä julkaisseen Anja Kaurasen ”uutta naista” verrattiin aluksi Maria Jotunin tuotannon naisiin.

Muut luentomuistiinpanot:

Edith Södergran

Hannu Salama

 

Luentomuistiinpanot: Edith Södergran

Elämäni, kuolemani ja kohtaloni. Kootut runot (1994)

Runoilija Edith Södergran (1892–1923) julkaisi esikoisrunokokoelmansa vuonna 1916 samoihin aikoihin runoilija Aaro Hellaakosken kanssa.

Hän oli lyriikassa Pohjoismaisen modernismin uranuurtaja, joka uudisti runoilmaisua vapaamittaisella runolla. Vaikka Södergran toi vapaan runomitan suomalaiseen lyriikkaan, on kuitenkin syytä muistaa, että hän teki sen ruotsin kielellä. Södergran lukeutuukin niin sanottuihin suomenruotsalaisiin modernisteihin.

1900-luvun alussa kaupan ja teollisuuden kasvu ja kaupungistuminen muuttivat yhteiskuntarakennetta Suomessa ja horjuttivat ihmisten identiteettiä. Myllerrys loi maaperän modernistiselle maailmankatsomukselle, jossa huomio kääntyi ihmiseen itseensä, hänen sisäiseen elämysmaailmaansa.

Modernistiset virtaukset tekivät tilaa lyriikan vapaamittaisuudelle, kun ajattelun ja kulttuurin murrokset etsivät ilmaisuaan myös runouden muotokielessä.

Södergranin tuotannossa toistuvat ympäristöinä luonto – erityisesti metsä ja hahmoina jumala ja enkelit, mutta toisaalta myös Dionysos, keijukaiskuningatar ja muut pakanalliset hahmot.

Södergranin kieltä värittävät tunteiden ylilyönnit, liioittelevat huudahdukset ja pursuilevat tunteet. Runoista välittyy voimakkaasti rakkaus elämää kohtaan, mutta samalla runoissa ovat vahvasti läsnä luonnolle ja kuolemalle antautuminen.

Tulkitsen, että tästä elämänvoiman ja -ilon sekä kuoleman vääjäämättömyyden ristivedosta syntyy Södergranin runojen mielenkiintoinen jännite ja dynamiikka.

Edith Södergranin runous esitteli ensimmäistä kertaa kirjallisuuden kentällä  ”uuden naisen”. Esimerkiksi ”Auringon tyttäret” ja ”kauniit sisaret” esiintyvät Södergranin lyriikassa voittajina ja murtavat perinteisesti naisille kirjoitetut roolit. He ovat sotureita, sankarittaria ja ratsastajia, joiden rinnalla miehet sysätään syrjään.

Södergranin naiskuvassa nainen on sellaisenaan vahva identiteetti, jolle miehen määritteet ovat vain tuhoisia. Mies merkitseekin naiselle oman identiteetin menettämistä. Omaa identiteettiä peilataan Södergranin runoissa ”siskoon”, joka näyttäytyy yleisesti toista naista edustavana hahmona.

Naiseus on kuitenkin ristiriitaista Södergraninkin runoissa, vaikka naiset hänen lyriikassaan edustavatkin uutta, itsenäistä ja vahvaa naista. Naiseus näyttäytyy myös vankilana ja naisen identiteetti alati muuttuvana.

Muut luentomuistiinpanot:

Maria Jotuni

Hannu Salama

 

 

Graniittimies

Finlandia-ehdokkaana olleelle Sirpa Kähkösen (Otava 2014) Graniittimiehelle ei lopulta palkintoa myönnetty, mutta henkisesti se voitti minun kirjavuoteni Finlandian, Tieto-Finlandian ja Junior-Finlandian: niin väkevä Graniittimies on, ja niin vakuuttava on kokeneen Kähkösen kyky nousta kielellisesti ja kerronnallisesti kokonaan uudelle tasolle.

Graniittimiehen erityisansiot ovat sen taiten kuvatuissa henkilöissä ja kielessä. Kähkönen katsoo henkilöitään heidän silmiensä tasalta, kaduilla, kellariloukoissa, kommunalkoissa, ja onnistuu kuvaamaan heidät kaikessa pal
jaudessaan harvinaisen empaattisesti. Empatia vyöryy tekstistä myös lukukokemukseen. Etenkin Kähkösen tapa kuvata teoksen lapset, niin hurjat katulapset kuin kypsymätön Shura ja yhteiskunnan myllerryksen keskellä viattomasti kasvanut Katinka, saa lukijan puolelleen.

Erityisen mieleenpainuva on katulasten keskenään puhuma slangi, jonka Kähkönen kaunistelematta mutta uskottavasti heidän suuhunsa asettelee. Vastapainona tälle on läpi teoksen läikähtelevä yllätyksellinen kieli, joka tuntuu lukukokemuksessa ilahduttavan uudelta, vaikka tietää kielen kaikuvan mennyttä aikaa.

Henkilöiden paljaan ihmisyyden taustalla vuoroin väijyy ja vuoroin hyökkäilee kesyttämätön Pietari. Pietari, Petrograd ja Leningrad. Kaupunki monine kasvoineen historian myrskyisimpinä vuosikymmeninä. Kähkönen on tehnyt Pietarin ja sen yhteiskunnallisten murrosten selvityksessä kunnioitettavan taustatyön ja nivoo historian taiten osaksi teoksen tarinaa ja henkilöitä. Historian todelliset tapahtumat vaikuttavat henkilöiden kohtaloihin, mutta samalla tarinassa on vahvasti läsnä inhimillisyys ja sattuma: on monelta osin sattumaa ja inhimillisten tunteiden vallassa tehtyjen päätösten tulos, että henkilöille käy kuten käy. Esimerkiksi Klara lähtee paljolti nuoren rakkauden palosta seuraamaan Iljaa Suomen rajan yli Venäjälle. Venäjällä he tutustuvat paljolti sattuman kautta erilaisiin ihmisiin, myös ”entisiin ihmisiin”, joiden vaino voi viedä vankimmankin aatteen ihmisen vaikeuksiin, kun Petrogradista tulee Leningrad ja hankalat ajat alkavat. Niinpä myös osin aivan sattumalta yhdestä hyvästä ystävästä voi tulla NKVD:läinen, joku perheenjäsen katoaa, jollekin täytyy kääntää selkänsä ja jotakuta ei voi edes nimeltä mainita. Kaiken tämän teos esittää luonnollisena inhimillisten valintojen ja yhteiskunnallisten murrosten liittona.

Ja kerrottiin että juuri silloin koko neuvostomaa seisoi hetken aikaa kuin epäröiden kynnyksellä – seisoivat junat raiteillaan, laivat eteläisillä merillä, tehtaiden ja pajojen koneet. Ja sitten syvään hiljaisuuteen radio kuulutti lyhyen viestinsä: ”Lenin on kuollut – leninismi elää!” Niin meille alkoivat hyiset, vakavat sydäntalven viikot. (s.90-91)

Tässä Kähkönen vaatii myös lukijaltaan paljon: aimo pala Suomen ja Venäjän historiaa on tunnettava, ymmärtääkseen yhteiskunnalliset olosuhteet ihmiskohtaloiden taustalla. Teos ei liikoja avaa esimerkiksi Iljan punavankitaustaa ja hänen ja Klaran Suomesta lähdön syitä. Hienovaraisiksi viittauksiksi menneeseen jäävät myös bloshevikkijohtaja Sergei Kirovin salamurha ja tästä alkaneet Stalinin raskaat puhdistukset.

Kaikkein väkevimmin Kähkönen onnistuu kuvaamaan myllerryksessä olevan miljoonakaupungin ja koko yhteiskunnan vaikutuksen yksilöön juuri päähenkilö Klaran kautta. Jo varsin varhaisessa vaiheessa tarinaa käy selväksi, että lupauksen uudesta elämästä ja vapaudesta sisällään pitänyt Pietari käy Klaralle ylivoimaiseksi ja hänen sosialistinen aatteenpalonsa pettää hänet käytännössä. Klara menettää hartaasti toivomansa lapsen raskauden alkuvaiheessa heti Pietariin saavuttuaan, ei opi kieltä yhtä ketterästi kuin miehensä Ilja, ei kiinnity puolueeseen, kuten sen riveihin vihitty Ilja ja eksyy Pietarin kylmillä kaduilla aivan kotikulmillaankin.

Varsin pian Klara alkaa kyseenalaistaa myös sosialismin aatteen vaikutukset katulasten parissa työskennellessään.

Ja viimeksi, ennen nukahtamistani käsitin, että en ollut sanonut Iljallekaan tärkeintä ajatusta, joka oli muovautunut mielessäni Ilon seppien työtä tehdessäni. Me teimme itse orpoja, teimme niitä päivittäin, asettamalla teorian käytännön edelle, kollektiivin yksilön edelle. Teimme orpoja halukkaammin kuin huopikkaita, samovaareja, raitiovaunukiskoja ja tiiliä. (s. 145)

Hän näkee, ettei vallankumous ole korjannut sitä, mikä sen piti korjata ja kokee, ettei vallankumouksen eteen ponnistelleetkaan voi ongelmia korjata. Hän tuntee suurta voimattomuutta parantamaan itse tilannetta.

”Meidän pitää vain rikkinäisen keskellä oppia elämään”, sanoi Galkin. ”Yrittämättäkään sitä eheäksi tehdä.” (s. 149)

Kuin merkiksi alkavista raaoista puhdistuksista ja kaiken aiemmin vaalitun tuhoutumisesta Klara haipuu tekstissä sairaudelleen uupuneeksi, poissaolevaksi hahmoksi makuuhuoneen vuoteeseen. Tekijöitään vastaan kääntynyt vallankumous ja tappokoneistoksi muuttunut puolue, Pietari koko voimassaan, tuntuvat lopullisesti Klaran vaipumisen myötä päihittäneen paitsi Klaran myös uutta maailmaa innolla rakentaneet uudet ihmiset tai sen myllerryksissä pitkään sinnittelleet entiset ihmiset. Klaran lisäksi jokainen muu henkilö on omalla tavallaan kipuilevan vallankumouksen ja alkavan maailmanpalon uhri. Jokaisen kohtalo asettuu omalla tavallaan osaksi suurempaa historiallista kuvaa siitä, mitä Venäjä 1920-1930-luvuilla kansalaisilleen teki.