Jari Tervo jäi taas valitsematta – miksi?

Jari Tervo ei voita kirjallisuuden Finlandia-palkintoa tänäkään vuonna. Asia varmistui jo viime viikolla, kun ehdokkaat kirjallisuuden Finlandia-palkinnon saajaksi julkaistiin, eikä Tervo ollut ehdokkaiden joukossa.

Se, että Tervoa ei valita Finlandia-voittajaksi tai edes ehdolle käynnistää vuodesta toiseen keskustelun, joka menee kutakuinkin näin: Tervo ei voi tai hänen ei tarvitse voittaa Finlandia-palkintoa, koska hänen teoksensa ovat niin menestyksekkäitä muutenkin Suomen markkinoilla ja etenkin Laylan (2011) tapauksessa myös ulkomailla. Mutta Tervo voisi ja ansaitsisi palkinnon, koska palkittiinhan Sofi Oksasen Puhdistus-teoskin (2008), vaikka se oli jo ennen palkitsemista myynyt todella hyvin.

Keskustelu kirjallisuuden Finlandia-palkinnosta kiertyy usein kirjallisuuden talouden ympärille. Kirjallisuuden taloudesta puhuttaessa nostetaan esiin lähes aina myös Sofi Oksanen. Oksasen kohdalla puhutaan jopa enemmän kirjallisuuden taloudesta kuin teosten, etenkin Puhdistuksen, kirjallisesta sisällöstä.

Tämä on ymmärrettävää, onhan Puhdistus menestyksekkäimpiä teoksia suomalaisen kirjallisuuden historiassa. Teosta myytiin jo ennen sen palkitsemista Finlandialla yli 6000 kappaletta, siis suomalaiselle romaanille varsin hyvä määrä. Finlandia-palkinnon voittamisen jälkeen teoksen myynti ylsi ilmestymisvuotenaan yli 100 000 kappaleeseen. Sittemmin teoksen käännösoikeudet on myyty yli 30 maahan, ja Oksanen onkin kansainvälisesti tunnetuimpia suomalaiskirjailijoita. Oksanen on kerännyt myös Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon, Runeberg-palkinnon ja useita kansainvälisiä palkintoja.

Kirjallisuuspalkintojen ja etenkin Finlandia-palkinnon myyntiä edistävä vaikutus on kiistaton. Palkinnon arvioidaan moninkertaistavan vähän myyvän ja vähintään tuplaavan hyvinkin myyvän teoksen myynnin. Tässä ei ole sinänsä mitään pahaa: kirjallisuutta voi edistää ja tehdä tunnetuksi juuri palkintojen ja myynnin kautta. Palkitsemisen kaupallisuudella on kuitenkin taiteen tekemisen kannalta kielteinen vaikutus: ehdokkaat ja palkitut saavat sekä median että kuluttajien huomion, muut jäävät näkymättömiin. Palkittavien valitseminen voi vaikuttaa sattuman varaiselta, sillä valinnan tekee milloin kukakin, esimerkiksi tänä vuonna Jari Tervon läheinen työtoveri Baba Lybeck.

Kannattaisiko siis Finlandia-palkinto myöntää suhteellisen tuntemattomalle teokselle ja kirjailijalle, joka ei ole tv:stä tai muualta tuttu? Voisiko näin nostaa kirjallisuudelle taiteenalana merkittäviä teoksia koko kansan tietoisuuteen ja laajentaa kirjallisuuden skaalaa, jota suomalaiskodeissa luetaan? Ihan niinkään homma ei toimi. Kirjallisuuspalkinnot, etenkin Finlandia, hyödyttävät nimittäin eniten teoksia, jotka myyvät jo ennen niiden palkitsemista hyvin.

Esimerkiksi Helena Sinervon Eeva-Liisa Mannerin elämästä kertova teos Runoilijan talossa (2004) myi ennen sen palkitsemista Finlandialla alle 1000 kappaletta. Kokonaismyynti palkitsemisvuonna oli hieman alle 14 000 kappaletta. Myynti joka tapauksessa moninkertaistui, mutta jäi silti moneen Finlandia-palkittuun teokseen verrattuna vaatimattomaksi. Ehkä siksi, että Sinervo oli ennen palkitsemistaan suhteellisen tuntematon kirjailija.

Toisin on Jari Tervon kohdalla, jonka teos toisensa perään myy varsin hyvin ja jonka persoonan käytännössä jokainen tunnistaa. Jos joku Tervon teoksista palkittaisiin Finlandialla, nähtäisiin todennäköisesti uudelleen Sofi Oksasen Puhdistuksen kohdalla havaittu ilmiö: ennennäkemätön myynti. Näin tapahtuisi siis pääasiassa siksi, että jo ennen palkitsemista hyvin myyvä teos hyötyy palkitsemisesta kaikkein eniten. Kirjamyynnin ja siten myös suomalaisen kirjallisuuden näkyvyyden kannalta Tervo olisi siis aivan yhtä hyvä valinta kuin Oksanenkin.

Miksi sitten Tervo ei kuitenkaan voita kirjallisuuden Finlandiaa? Järkevää syytä tähän ei mielestäni ole. Tervo voisi kirjallisten ansioidensa puolesta voittaa koska tahansa. Siinä missä Sofi Oksasta ja Puhdistus-teosta on kiitetty muun muassa suomalaisen proosan aihepiirin laajentamisesta, suomalaisen kirjallisuuden kansainvälistämisestä ja naisten aseman sekä syrjinnän yhteiskuntakritiikistä, pätevät nämä samat kiitokset myös Tervoon, etenkin Layla-teokseen. Toistaiseksi Tervon on kuitenkin ollut tyytyminen Lause-Finlandiaan ja Varjo-Finlandioihin.

Lähteet: Suomen nykykirjallisuus II

 

 

 

Advertisement

Luentomuistiinpanot: Maria Jotuni

Tohvelisankarin rouva (1924), Kun on tunteet (1913)

Kuopiolaislähtöisen Maria Jotunin (1880-1943) 1900-luvun alun tuotannossa on korostuneesti esillä naimakaupan teema. Tämän teeman ympärillä hän käsitteli naisen halua ja ”uutta naista”.

Jotunin teoksissa naisten on usein tehtävä ratkaisuja, jotka ovat ristiriidassa heidän omien pyrkimystensä kanssa. Ympäristön paineen vuoksi he joutuvat tukahduttamaan tunteensa ja käymään niillä kauppaa. Myös avioliitto näyttäytyy eräänlaisena kaupankäyntinä, jossa tunteet ovat sivuseikka, käytännössä merkityksettömiä.

Jotunin naiset ovat kahdenlaisen rajoituksen kohteita: yhtäältä naisilta on kielletty julkinen toiminta, mutta toisaalta kiellettyjä ovat myös aistillisuus ja ruumiillisuus. Ainoastaan aviomiehen halun kohteena oleminen on poikkeus tässä.

Karuimmillaan Jotunin naisille ei jää muuta vaihtoehtoa kuin välineellistää ruumiinsa ja käydä sillä kauppaa. Avioliiton solmiminen tässä kaupankäynnissä on vielä kohtuullinen vaihtoehto muunlaisen ruumiinsa välineellistämisen rinnalla.

Jotuni nostaa esiin myös naisten eri luokkien väliset erot: Hänen uusi naisensa on pääasiassa keskiluokkainen rakennelma. Alempien yhteiskuntaluokkien naisista rakkaus tuntuu ylempien luokkien ylellisyydeltä.

Muutenkin Jotuni käsittelee naiseutta talouden ja rahan näkökulmasta: etenkin hänen varhaisimmissa teoksissaan toistuu teema, jossa vaimon tilanne piinaavassa avioliitossa on toivoton, koska naisella ei ole taloudellisia mahdollisuuksia jättää miestään.

Vasta 1980-luvun alussa esikoisteoksensa Sonja O. kävi täällä julkaisseen Anja Kaurasen ”uutta naista” verrattiin aluksi Maria Jotunin tuotannon naisiin.

Muut luentomuistiinpanot:

Edith Södergran

Hannu Salama

 

Luentomuistiinpanot: Edith Södergran

Elämäni, kuolemani ja kohtaloni. Kootut runot (1994)

Runoilija Edith Södergran (1892–1923) julkaisi esikoisrunokokoelmansa vuonna 1916 samoihin aikoihin runoilija Aaro Hellaakosken kanssa.

Hän oli lyriikassa Pohjoismaisen modernismin uranuurtaja, joka uudisti runoilmaisua vapaamittaisella runolla. Vaikka Södergran toi vapaan runomitan suomalaiseen lyriikkaan, on kuitenkin syytä muistaa, että hän teki sen ruotsin kielellä. Södergran lukeutuukin niin sanottuihin suomenruotsalaisiin modernisteihin.

1900-luvun alussa kaupan ja teollisuuden kasvu ja kaupungistuminen muuttivat yhteiskuntarakennetta Suomessa ja horjuttivat ihmisten identiteettiä. Myllerrys loi maaperän modernistiselle maailmankatsomukselle, jossa huomio kääntyi ihmiseen itseensä, hänen sisäiseen elämysmaailmaansa.

Modernistiset virtaukset tekivät tilaa lyriikan vapaamittaisuudelle, kun ajattelun ja kulttuurin murrokset etsivät ilmaisuaan myös runouden muotokielessä.

Södergranin tuotannossa toistuvat ympäristöinä luonto – erityisesti metsä ja hahmoina jumala ja enkelit, mutta toisaalta myös Dionysos, keijukaiskuningatar ja muut pakanalliset hahmot.

Södergranin kieltä värittävät tunteiden ylilyönnit, liioittelevat huudahdukset ja pursuilevat tunteet. Runoista välittyy voimakkaasti rakkaus elämää kohtaan, mutta samalla runoissa ovat vahvasti läsnä luonnolle ja kuolemalle antautuminen.

Tulkitsen, että tästä elämänvoiman ja -ilon sekä kuoleman vääjäämättömyyden ristivedosta syntyy Södergranin runojen mielenkiintoinen jännite ja dynamiikka.

Edith Södergranin runous esitteli ensimmäistä kertaa kirjallisuuden kentällä  ”uuden naisen”. Esimerkiksi ”Auringon tyttäret” ja ”kauniit sisaret” esiintyvät Södergranin lyriikassa voittajina ja murtavat perinteisesti naisille kirjoitetut roolit. He ovat sotureita, sankarittaria ja ratsastajia, joiden rinnalla miehet sysätään syrjään.

Södergranin naiskuvassa nainen on sellaisenaan vahva identiteetti, jolle miehen määritteet ovat vain tuhoisia. Mies merkitseekin naiselle oman identiteetin menettämistä. Omaa identiteettiä peilataan Södergranin runoissa ”siskoon”, joka näyttäytyy yleisesti toista naista edustavana hahmona.

Naiseus on kuitenkin ristiriitaista Södergraninkin runoissa, vaikka naiset hänen lyriikassaan edustavatkin uutta, itsenäistä ja vahvaa naista. Naiseus näyttäytyy myös vankilana ja naisen identiteetti alati muuttuvana.

Muut luentomuistiinpanot:

Maria Jotuni

Hannu Salama