Poldark – Poikkeuksellinen kirjasarja

Tänään on tiistai, eli Poldark-ilta. Tv-sarjan innostamana olen lukenut pari ensimmäistä teosta Winston Grahamin kirjasarjasta, johon tv-versio pohjautuu.

Grahamilta julkaistiin neljä Poldark-sarjan kirjaa jo vuosina 1945-1953. Tätä seurasi peräti 20 vuoden tauko, kunnes kirjailija lopulta palasi tarinan pariin vuonna 1973 julkaistulla The Black Moon teoksella. Graham oli tuolloin jo lähes 70-vuotias. Viimeisin sarjan osa on julkaistu niinkin myöhään kuin vuonna 2002. Kirjailija kuoli seuraavana vuonna 95-vuotiaana.

Kirjasarja sijoittuu kaivoskylä Cornwallin jylhiin maisemiin 1700-luvun lopun Englannissa. Nuori tilallinen Ross Poldark palaa kotiseudulleen Yhdysvaltojen sisällissodasta toteamaan, että hänen nuoruuden rakastettunsa Elizabeth on mennyt naimisiin Rossin serkun kanssa. Oikeudenmukainen mutta kiivasluontoinen Ross ei oikein sovi hierarkioiden ja normien sääntelemään yhteiskuntajärjestykseen eikä hän perusta vanhojen rikkaiden omistajasukujen ja uusien nousukkaiden keikaroinnista seurapiireissä ja keskinäisestä valtapelistä. Toimiessaan tässä ympäristössä hän on omasta näkökulmastaan sydämelleen uskollinen, mutta ympäröivän yhteiskunnan näkökulmasta kapinallinen.

Yhteensä Poldark-kirjojen sarjaan kuuluu 12 teosta. Sarjan ensimmäisiä osia suomennettiin jo 1970- ja 80-luvuilla, mutta vuosina 2016 ja 2017 Gummerus on julkaissut teokset uusina suomennettuina painoksina. Vastaavasti BBC teki jo 1970-luvulla Grahamin kirjoihin pohjautuvan tv-version Poldarkista, mutta alkoi kuvata Suomessakin nähtävää sarjaa uudelleen vuonna 2015. Poldarkin kolmatta kautta esitetään parhaillaan Ylellä.

Sekä vanhempi että uudempi tv-versio ovat olleet menestyksiä Isossa-Britanniassa. Aikanaan sarja oli jopa niin suosittu, että sen esitysaikaa tv:ssä piti siirtää, koska ihmiset eivät menneet jumalanpalvelukseen, vaan jäivät koteihinsa seuraamaan Poldarkia.

Sen sijaan Grahamin kirjasarjaa ei voi kehua yhtä vetovoimaiseksi. Mittavan sarjan kohtalona on jäädä viihdyttävien, helposti lähestyttävien ja nopealukuisten teosten loputtomaan hyllyyn. Länsimaisen kirjallisuuden kaanoniin teossarjalla ei ole juuri annettavaa. Valitettavasti samasta kategoriasta tulee mieleen Fifty Shades of Grey, josta olen kirjoittanut aiemmin blogissani.

Poldark-kirjasarjassa eniten ontuvat teosten kielellinen ilmaisu ja henkilöhahmojen rakentuminen. Teosten kieli on koukeroista ja löyhää. Kielikuvat ovat kankeita. Henkilöhahmojen dialogi jää usein kummallisen merkityksettömäksi.

Hetkeen kumpikaan ei liikahtanut katsoessaan laskevaa kuuta. Lähestyessään vedenpintaa kuu alkoi muuttaa muotoaan ja kalpeni kuin ylikypsä veriappelsiini meren ja taivaan puristuksessa. Poldark: Kapinallinen (2016)

Tv-versiossa käsikirjoittajat ovat osanneet paremmin tuoda esiin dynamiikan sovinnaisuussääntöjen rajoittaman julkisen puheen ja yksityisen uskoutumisen välillä. Henkilöhahmot tuntuvat heräävän henkiin paremmin tv-ruudulla kuin kirjan sivuilla. Näyttelijä Aidan Turnerin valinta Ross Poldarkin rooliin on myös nappivalinta. Kirjailija Winston Graham tuskin olisi osannut kuvata Ross Poldarkin hahmoa itse paremmin kuin miten Aidan Turner sen tekee.

Demelza sytytti kynttilät ja sulki ikkunat pitääkseen yöperhoset loitolla, riisui painavan takkinsa ja ravisti hiuksiaan. Kyllä, hän oli tänä iltana ihastuttava. Ross kietoi käsivartensa hänen ympärilleen kasvoillaan yhä poikamainen nauru, ja Demelza nauroi hänelle vastaukseksi ja hänen hampaansa kiilsivät kynttilänvalossa. Silloin Rossin hymy katosi ja hän suuteli Demelzaa.

– Ross, Demelza sanoi. – Ross-kulta.

– Minä rakastan sinua, Ross sanoi. – Ja olen palvelijasi. Demelza, katso minua. Jos olen tehnyt menneisyydessä väärin, anna minun korjata se.

Näin hän huomasi, että se, mitä hän oli pitänyt halveksittavana, ei ollutkaan halveksittavaa, että se, mitä hän oli pitänyt vain halunsa tyydyttämisenä, miellyttävänä mutta arkisena seikkailuna pettymysten keskellä, siinä piilikin arvaamatonta ja käsittämätöntä syvyyttä, jota hän ei ollut aikaisemmin tuntenut. Se kantoi sydämessään kauneutta. -Poldark: Kapinallinen (2016)

Tv-versiossa Cornwallin henkeäsalpaavan kaunis luonto ja arvaamattomat luonnonilmiöt toimivat henkilöhahmojen tunteiden heijastajana. Miljöön kuvaus tuo tv-versioon aivan eri tavalla ilmaisuvoimaa. Kirjan sivuilta luonnon voima ei välity yhtä voimakkaasti.

Artikkeli jatkuu kuvien jälkeen.

Poldark-sarjassa liikutaan usein Cornwallin jylhien rantakallioiden maisemissa. Kuva: Wikimedia Commons

Kaivosten piiput ovat omaleimainen piirre Cornwallin maisemissa Isossa-Britanniassa. Kuva: Wikimedia Commons

Grahamin ansioksi on sanottava, että hän on luonut mittavan henkilögallerian, joka ulottuu useiden sukupolvien yli. Taidokkainta Grahamin teoksissa ovatkin juuri suvut, sukupolvet ja niiden nivoutuminen yhteen historian kulussa ja henkilökohtaisissa suhteissa. Grahamin luomassa maailmassa on paljon potentiaalia: on kartanoiden pukujuhlia ja kaivosten köyhä työläiskansa, on vanhoja sukuja ja nousukkaita sekä itsevaltaisia kuningaskuntia ravistelevien vallankumousten kuohu. Kirjasarjassa lupaavat ainekset eivät kutoudu menestysteokseksi, mutta tv-tuottajat ovat selvästi havainneet tämän potentiaalin ja synnyttäneet Grahamin luomista aineksista menestyssarjan. Onneksi niin, sillä Grahamin mittava työ ansaitsee kyllä tulla nähdyksi. Merkittävää on, että useista muistakin Grahamin teoksista on tehty elokuva.

Jäin pohtimaan, että Poldarkin täytyy olla yksi harvoista teoksista, joiden tv-versio on kirjaa huomattavasti parempi. Pidän tätä poikkeuksellisena, sillä yleensä tv- ja elokuvaversiot ovat jääneet mielestäni alkuperäisteosta vaisummiksi. Esimerkiksi Taru Sormusten Herrasta -trilogiaan perustuvat elokuvat ja toistaiseksi uusin Täällä Pohjantähden alla -trilogiaan perustuva tv-sarja ovat olleet todella taitavia filmatisointeja alkuperäisteosten pohjalta, mutta teosten huikean pitkän ajallisen ulottuvuuden vuoksi kirjat eivät ymmärrettävästi aivan täysin taivu tv-sarjaksi ja elokuviksi.

Poldark-kirjasarjaan liittyy muutenkin lukuisia poikkeuksellisia piirteitä: tv-sarja on filmatisoitu kahdesti, kirjasarjan suomentaminen on aloitettu kahdesti, kirjasarjan keskellä on 20 vuoden julkaisutauko ja tv-sarja on merkittävästi parempi kuin teokset, joihin tv-sarja pohjautuu.

Voisi melkein sanoa, että jos uuden Poldark-tv-sarjan pohjalta tehtäisiin nyt kirjasarja, tulisi siitä parempi kuin Grahamin alkuperäisestä kirjasarjasta, koska sarja on todella onnistunut puhaltamaan henkeä henkilöhahmoihin. Tai voi myös olla, että tietyt tarinat ovat vain kuin luotuja esitettäviksi visuaalisesti. Ehkä Grahamin olisi alun perinkin pitänyt alkaa työstää tv-sarjan käsikirjoitusta eikä romaanisarjaa.

Mieleeni tuli, että tänä talvena Ylellä esitetty Silta-sarjan neljäs ja viimeinen kausi on yksi tv-sarja, joka kääntyisi kyllä kirjasarjaksi, mutta lopputulos olisi todennäköisesti tv-sarjaa heikompi. On vaikea kuvitella, että päähenkilö Saga Norénin omalaatuinen elekieli ja sarjan kalmansävyinen värimaailma välittyisivät onnistuneesti lukijalle kirjan sivuilta.

Jossain vaiheessa haluaisin urakoida George R. R. Martinin Tulen ja jään laulu -kirjasarjan, johon Game of Thrones -tv-sarja pohjautuu. Arvelen, että Game of Thrones yltää niiden tv-sarjojen joukkoon, joiden tv-versio on ainakin lähes yhtä hyvä kuin alkuperäiset kirjat.

Luulen, että luen myös muut uudet suomennokset Grahamin Poldark-sarjasta. Kirjallisuustieteen opintojeni vuoksi on tullut luettua paljon teoksia siksi, että pitää. Toisinaan on hyvä lukea myös teoksia, siksi että haluaa. Onneksi Poldark-sarjaan kuuluu peräti 12 teosta. Toivotaan, että niistä kaikista tehdään tv-sarjan kausi.

Toinen artikkelini Poldark-kirjasarjasta löytyy täältä.

Aiempi artikkelini Fifty Shades of Greystä löytyy täältä.

Meri on Poldarkissa keskeinen miljöö. Merelle lähdetään elannon vuoksi ja rakkaiden perässä, vaikka kotiin paluu ei ole koskaan varmaa. Kuva: Wikimedia Commons

 

Advertisement

Herkkä, hellä, hehkuvainen – Minna Canth

Ote artikkelista Helsingin Sanomissa Minna Canthin päivänä 13.3.2016 Suomen ensimmäisestä lehtihaastattelusta, jossa Juhani Aho haastatteli Canthia tämän seuraavasta näytelmästä.

Historioitsija Minna Maijala luo uudenlaisen kuvan Minna Canthista (1844–1897) tämän elämäkertateoksessa Herkkä, hellä, hehkuvainen – Minna Canth (2014). Nimensä mukaisesti Canth näyttäytyy teoksessa ihmisenä, naisena, jota painoivat tunne-elämän myrskyt, taiteellisen työn ajoittainen julma kritiikki, seitsemän lapsen yksinhuoltajuus ja terveyshuolet. Canth oli muutakin kuin se valokuvissa vakavailmeisenä esiintynyt ja lehtien palstoilla kovaa ääntä pitänyt äkäinen kuopiolaisrouva, jonka mielipiteet herättivät hurrauksia ja hämmästystä.

Maijalan teoksessa Minna Canth tulee lähemmäs niitä naisia, joita hän teoksissaan käsitteli. Naisten kohtaloissa inhimilliset tunteet ja toiminta ja yhteiskunnalliset olosuhteet nivoutuvat yhteen ja määrittävät naisten kohtalon – joka usein merkitsi kärsimystä ja tuhoutumista. Maijala kuvaa Canthin käyvän tätä samaa kamppailua yhteiskunnallisen ja psykologisen rajapinnoilla. Maijalan kuvauksen ansiosta Canthin teoksista voi lukea uudella tavalla elämäkerrallisuutta.

Minna Canthista näytelmän Kansallisteatteriin ohjannut Kaisa Korhonen totesikin kuvaavasti Helsingin Sanomien haastattelussa (20.11.2016), että Maijalan tutkimukset ”räjäyttivät Minna  Canthin patsaan” ja ”Minna Canth syntyi uudestaan”. Korhosen ohjaama ja Seppo Parkkisen kirjoittama näytelmä Minna Canthista sai ensi-iltansa Kansallisteatterissa 23.11.

Canthin aikaansaama yhteiskunnallinen keskustelu ja kuohunta osoittaa kuitenkin, että hermostuneisuudestaan ja epävarmuudestaan huolimatta Canth oli kiistatta vahvin naisten yhteiskunnallisten oikeuksien vaatija ja vakuuttava ja vaikuttava sanomalehtinainen ja kirjailija. Canth suomi oman yhteiskuntaluokkansa naisia ja puhui työväenluokan puolesta muun muassa pitkiä työaikoja, huonoja palkkoja ja asuinoloja ja äänioikeudettomuutta vastaan. Virpi Alanen kirjoittaakin hyvin Maijalan teoksen esittelyssä Kiiltomato-sivustolla, että ”heikkoudetkin paljastava elämäkerta ei kuitenkaan millään tavoin rumenna Canthin muistoa”.

Pieni Urbanin mainos tähän väliin. Menkää!

Juhani Ahon virsut Kuopion Kauppakadulla.

Valkeisenlampi.

 

 

 

 

Luentomuistiinpanot: Hannu Salama

Juhannustanssit (1964)

Hannu Salaman (s. 1936) Juhannustanssit tunnetaan paremmin sen synnyttämästä oikeusjutusta ja niin sanotusta kirjasodasta kuin varsinaisesta sisällöstään tai merkityksestään suomalaisen kirjallisuuden kaanonissa.

Teoksen julkaisun aikaan 1960-luvulla poliittinen, uskonnollinen ja juridinen järjestelmä asettivat vielä vahvoja normatiivisia rajoitteita kirjallisuudelle. Tässä kontekstissa vasemmistolaisen työläiskirjailijan katsottiin murtavan teoksellaan kuvaa sankarillisesta suomalaisesta sotilaasta ja saattavan isänmaallisen perinteen naurunalaiseksi. Juhannustanssien katsottiin myös turmelevan suomalaisten kotien moraalin, sillä teoksessa kiroiltiin, juopoteltiin ja harrastettiin irtosuhteita. Teoksen siis koettiin hyökkäävän kotia, uskontoa ja isänmaata vastaan 1960-luvun Urho Kekkosen Suomessa.

Kirjan synnyttämän kirjasodan taustalla vaikuttivat osin poliittisetkin syyt, mutta varsinaiseksi syyksi oikeusjuttulle ”löydettiin” jumalanpilkka.  Aluksi kriitikot kehuivat teosta, mutta suuren huomion kohteeksi kirja päätyi vasta, kun arkkipiispa Martti Simojoki tulkitsi laajasti uutisoidussa juhlapuheessaan kirjan päähenkilö Hiltusen humalaisen pilasaarnan jumalanpilkaksi.

Kohua seuranneessa oikeusjutussa Salama tunnusti jumalanpilkan. Hän sai ehdollista vankeutta, ja kirja sensuroitiin.

Oikeusjuttu vahvisti entisestään kirjallisuuden korkeaa statusta. Kirjallisuuskäsityksessä todellisuuden kuvauksen ajateltiin olevan yhtä todellisuuden edustavuuden kanssa ja tämä katsottiin myös kirjallisuuden tehtäväksi. Myös taiteen kasvatuksellinen tehtävä päti edelleen.

Moraalisen voiton sai lopulta Salama, häntä tukenut nuorempi kirjailijasukupolvi ja edistyksellinen henki. Salaman oikeusjuttu paljasti oikeuslaitoksen jälkijättöisyyden, ja presidentti Kekkonen armahti Salaman kuukausi tämän tuomion jälkeen.

Kirjasodat pakottivat pohtimaan taideteosten tulkintasääntöjä. Kellään ei ollut enää lopullista sananvaltaa lyödä lukkoon teoksen merkitystä, ja yksilön sananvapaus arvotettiin aiempaa korkeammalle. Salaman tulkintaperiaatteen mukaan kirjallisuus on nimenomaan kommunikaatiotapahtuma, joka ei toteudu ilman tulkitsijoiden osuutta. Salaman kirja oli siis jumalanpilkkaa niille, jotka sen näin näkivät omasta tulkintahorisontistaan. Tässä mielessä kirjan lukeminen todellisuuden heijastana alkoi vaikuttaa naiivilta.

Salaman teoksen kirjallisiin ansioihin voidaan lukea teoksen kieli, joka vaikutti omalta osaltaan 1960-luvun estetiikan vallankumoukseen ja puhesuomen murrokseen suomalaisessa kirjallisuudessa. Kriitikoiden mielestä tosin Juhannustanssien ärsyttävimpiä piirteitä oli teoksen kansanomaisen karkea puhekieli ja tapa sekoittaa ylevää ja arkista tyyliä keskenään.

Muut luentomuistiinpanot:

Edith Södergran

Maria Jotuni